...Bloggaaminen estää aidot kokemukset

Myönnetään! Minusta on tullut "tilannepäivittäjä". Olen siis tällainen itse nimeämäni bloggaajatyyppi, joka ei bloggaa vain jostain tietystä aiheesta, vaan kertaa tasaisen harvoin muutamin lausekääntein, mitä viimeaikoina on tapahtunut.

Me tilannepäivittäjät haaveilemme ahkerammasta bloggaamisesta, mutta huomaamme usein tietokoneen näppäimistön sijaan kääntelevämme romaanien sivuja, näppäilevämme kaukosäätimen nappuloita tai murskaavamme hyytelöiden sisään koteloituneita karkkeja karusellimusiikin tahtiin. Illanvietoissa huomaamme nostavamme mieluummin maljan kuin kameran ja hytkyttävämme lanteitamme mieluummin kuin asettuvamme poseeraamaan kameran eteen.

Jotta voisi raportoida tekemisiään internet-päiväkirjaan, täytyy tehdä asioita. Ja kun tekee asioita, ei aina ehdi kirjoittaa tekemisistään. Näin ajattelevasta bloggaajasta tulee helposti tilannepäivittäjä.

Vaikka olen ainakin toistaiseksi, ja sitä sen kummemmin ajattelematta, valinnut tilannepäivittäjän tien, olen tämän blogin pitämisen aikana ruvennut ajattelemaan kuin bloggaaja. Kun tiedossa on jokin kiinnostava tapahtuma, ajattelen saavani siitä hyvän aiheen blogikirjoitukseen. Kun tämä kyseinen tapahtuma tapahtuu, yleensä en sitten enää menekään paikalle bloggaajana vaan pelkkänä kokijana.

Kokijassa ja bloggaajassa ei ole mitään eroa, voisi joku argumentoida. Ei ehkä kaikille. Tiedän, että joillekin blogin pitämisestä on tullut niin luontainen osa arkea, että esimerkiksi juhlista nauttiminen ja siitä bloggaaminen tulevat kuin itsestään.

Minulle itselleni taasen tapahtumien aito kokeminen kärsii, jos tiedän kirjoittavani siitä blogin. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että suhtaudun tilanteeseen eri tavalla: esimerkiksi Taiteiden yössä katsoin ohjelmaa suureksi osaksi kamerani pienen ruudun kautta. En keskittynyt täysin ympärilläni tapahtuvaan vaan siihen, miten saisin kuvista parempia, jotta ne olisivat tarpeeksi edustavia blogiini. Vaikka valokuvaaminen hauskaa onkin, voi se tutkitusti jopa estää varsinaisen hetken muistamista, kirjoitetaan Nyt.fi:ssä. Eli juuri tämän maagisen aidon kokemisen, joksi minä sitä kuvailisin.

Itsekäs kokija-minäni voitti toimittaja-minäni

Olenkin miettinyt, onko minussa kirjoittajana ja toimittajana jotain vikaa, koska ajattelen näin. Olin suunnitellut myyväni Australian-matkastani blogin jollekin sopivalle medialle, kuten hyvän toimittajan varmasti kannattaisikin tehdä. Mutta itsekäs kokija-minäni päättikin toisin. Päätin, että matkallani haluan mennä ja tehdä miten huvittaa, ilman että minun täytyy stressata siitä, saanko ennalta sovitut blogipostaukset tehtyä. Kirjoitan kun kokemiseltani ehdin.

Totta kai  minä ihailen lehtijutuilla ulkomaanmatkojaan työllistäviä freelance-toimittajia, ja työpaikka matkailulehdessä olisi kaltaiselleni matkustamista rakastavalle unelmatyö. Olen kuitenkin löytänyt minunkin asenteestani jotain positiivista. On täysin sallittua – etten sanoisi jopa terveellistä – ottaa aikaa vain ja ainoastaan itselleen. 16 vuoden opiskelurupeaman jälkeen on varmaan ihan okei, jos käyttää irtioton vain omaan viihtymiseen ja viis veisaa siitä, ehtiikö naputella sovitut merkit kasaan ajoissa. 

Kyllä – tilannepäivittäjä on ehkä itsekäs, mutta tilannepäivittäjän voi luottaa kirjoittavan aina silloin, kun hän oikeasti haluaa. Työtä ja kiireisyyttä arvostavassa yhteiskunnassa ei ole ehkä pahitteeksi, että joskus tekee tietoisen päätöksen olla tuomatta töitä kotiin – hyväkin toimittaja voi sulkea uutisvastaanottimensa töistä lähdettyään ihan hyvällä omallatunnolla. Selvästi työn vapaa-ajasta erottava sairastuu vähemmän todennäköisesti työuupumukseen.

Mihin tällä rönsyllä oikein pyrin? Pyrin todistamaan itselleni, etten ole yhtään muita huonompi bloggaaja vain koska tiedostan bloggaamisen muuttavan normaaleja kokemuksiani. Pyrin myös perustelemaan sen, etten ole yhtään huonompi toimittaja vaikka olen valinnut olla tekemättä tulevasta matkastani myytäviä juttuja paikan päällä.

En tule suremaan keinutuolissa sitä, etten tehnyt töitä niinä kahtena valmistumistani seuraavana kuukautena. Tulen muistelemaan kuukausia kuuluisina aitoina kokemuksina. Valokuvia en aio kuitenkaan olla ottamatta, ja tilannepäivitykseni tulevat kuten ennenkin – ihanan säännöllisen epäsäännöllisesti.

...Lukio ja amk päättyvät samalla tavalla: käsi kipeänä

Juuri kun olin pääsemässä tutkimustuloksiini opinnäytetyöni esittelyssä, kello soi ja kuuntelijani alkoivat kerätä laiskasti tavaroitaan. Kun kysyin, minne he olivat menossa, he sanoivat tunnin päättyneen. Menin kertomaan tapahtumasta pettyneenä isälleni.

Noin se kävi siis unessani - opinnäytetyöni esittelytilaisuus. Ja ennen toukokuuta, jolloin esittelin opparini työsuunnitelman, luulin koko koulun tulevan juhlalliseen tilaisuuteen kuuntelemaan meidän kaikkien journalistien opinnäytetöitä. Suunnittelin joskus mielessäni myös mekkovalintaani tilaisuuteen.

Toukokuussa minulle tosiaan selvisi, että opinnäytetyöt esitellään mitä korutomimmissa oloissa eli tavallisessa luokkahuoneessa. Läsnä ovat aina vain muut opinnäytetyönsä esittelijät ja ehkä opinnäytetyön työsuunnitelmien esittelijät. Näin on hyvä. Olen onnellinen, että saatoin mennä esitellä opparini ruutupaita-farkut-converset-yhdistelmässä. Asu sopi paremmin myös pasilalaiseen Nurkka-keskiolutbaariin, jonne menin kahden oppariurakkansa päättäneen koulutoverini kanssa myöhemmin juhlakaljalle.

Ennen belgialaista vehnäolutta kärsittävänä oli vielä kypsyykoe, jossa testataan minun Suomenkielen-taito ja se, olenko varmasti tehnyt oman opinnäytetyöni vai olenko vale-valmistuja.

Kun eteen luiskahti konseptipaperia ja kaksi esseekysymystä, tulvahtivat lukion tentit ja lukuisat mindmapit mieleeni. Huomasin myös ensimmäistä kertaa sitten lukion laskevani sanamääriä ja tajusin, ettei minulla ollut hajuakaan, kuinka pitkä on 450–600 sanainen essee. Koko ammattikorkeakouluopintojeni ajan - Hollannin vaihtoa lukuunottamatta - olen elänyt merkkimäärillä.

Käsin kirjoittaminen on kamalaa. Ajatus juoksee nopeammin kuin ehtii kirjoittaa, ja jokaisen kappaleen jälkeen täytyy ravistella kipu pois kädestä. Käytin kypsyyskokeeseen koko sallitun ajan eli puolitoista tuntia, minkä jälkeen käteni halusi ilmoittautua saikulle. Miten ihmeessä käsi on joskus jaksanut ylioppilaskirjoituksissa?

Opinnäytetyövaihe elämästäni alkaa siis pikkuhiljaa siirtymään historiaan muutamien käytännön järjestelyiden jälkeen. Saankin mukavasti aikaa keskittyä vain ruotsiin. Mötesdokumentilla taitaa olla tällä viikolla deadline. Kohta niistäkin päästään.

Vaikka ulkona on ilma, jota minä nimitän Lontoon ihmissusi-ilmaksi, lähden kuuntelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni Namedroppailun SM-kisoja. Lasi viiniä ja aivot narikkaan, kiitos!

...Elämä valmistumisen kynnyksellä on hektistä

Ei ole varmaankaan sattumaa, että kun on lähdössä vuodenvaihteessa ulkomaille ja sitä ennen pitäisi olla viisi päivää viikossa töissä, runoilla ja kirjoittaa proosaa luovan kirjoittamisen kurssille, tehdä ruokaa, siivota, käydä suihkussa, nukkua, nähdä ystäviä ja poikaystävää, harrastaa liikuntaa, käydä välillä koiraakin hoitamassa Keravalla ja vielä valmistua toimittajaksi, aika menee varsin nopeasti.

Tällä hetkellä ehdottomasti eniten kärsii liikuntapuoli: viimeksi kävin lenkillä varmaan syyskuun alussa, kun pakersin opinnäytetyöni ensimmäistä versiota. Nyt olen jo palauttanut toisen version ja jäljellä on ”enää” sen esittely, toisen oppilaan työn opponointi ja kypsäri. Mutta jottei valmistuminen olisi ihan niin helppoa, on minulla kerran viikossa myös talousruotsia. Olen joutunut sopimaan erikoisjärjestelyitä opettajan kanssa, jotta voisin todella valmistua ajoissa. Valmistumista pitää nimittäin hakea jo 5. joulukuuta, huimaa! Siihen on enää tasan kolme viikkoa!

Näin marraskuussa olen syönyt taas pitkästä aikaa lihaa, mutta Lihattoman lokakuun perintönä olen kuitenkin jatkanut kasvisruuan kokkailua kotona. Uuden tiedon valossa en suosittele kenellekään fetajuuston lisäämistä wokkiin, vaikka se kuvassa saattaisi näyttääkin hyvältä ja ehkä kuulostaakin mainiolta idealta – se on todella oudon makuista! Tiedättehän: ei pahaa, mutta ei todellakaan hyvää.

Suosittelen ilman fetajuustoa.

Alkusyksystä tuumin, ehtisinkö todella tehdä opinnäytetyön ja käydä luovan kirjoittamisenkin kurssilla töiden ohella. Kurssi päättyi eilen ja olen todella iloinen, että päätin osallistua sille. Voinkin suositella kaikille luovasta kirjoittamisesta kiinnostuneille Pasi Jääskeläisen (ei se scifi-kirjailija) Helsingin Työväen opistossa pitämää luovan kirjoittamisen kurssia. Koska Jääskeläinen on kustannustoimittaja, hän pystyy antamaan palautetta ihan eri tavalla kuin vaikkapa jotkut ammattikirjailijat. Ainakin itselleni kurssi oli valaiseva kokemus ja mahtava myös siksi, etten ole koskaan aiemmin lukenut proosakirjoituksiani ääneen tuntemattomille.

Kuukausi sitten Keravalle muutti Liinu "numero kaksi", joka kulkee kyllä ihan Liinuna vain. Tämä koira on sellainen, jonka piti mennä jo eräälle toiselle perheelle, mutta perhe peruutti varauksen samana päivänä kun vanhempani ottivat yhteyttä Liinun kenneliin. Kohtalon koira.

Tänään ystäväni taas kysyi minulta, alkaako Australian matka jo jännittää minua, mutta totuus on, ettei minulla sattuneesta syystä ole aikaa jännittää matkaa vielä. Lähtöön on kuitenkin enää tasan kaksi kuukautta ja silloin tämä tunnelmallinen pimeys vaihtuu ihoa kärventävää helteeseen. Ja mikä parasta – silloin olen vasta valmistunut nainen. Ei-kliseisesti voin todeta, että silloin alkaa uusi elämä.

Sitä ennen aion polttaa kynttilöitä - ja paljon.

...Pimeys ja kirjat ne yhteen soppii

Syysflunssa ja Breaking Bad ovat hiljentäneet blogini hetkeksi, mutta täällä ollaan edelleen! Nyt kielenkantani kirvoittivat Helsingin Kirjamessut, joilla vierailin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni. Neljän tunnin haahuilun saldona on seitsemän kirjaa ja kaksi Kotilieden vanhaa numeroa vuosilta 1927 ja 1931 (isoäideille joululahjaksi).

Kirjahankintoihini kuuluvat Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, josta kuulin ensimmäistä kertaa vasta perjantaina. Lestadiolaisperheestä kertovaan teokseen on kirjastossa yli tuhannen varauksen jono, joten ostaminen oli helppo päätös. Muut kirjat hankin loistavilla tarjouksilla: Riikka Ala-Harjan, Karl Ove Knausgårdin ja Chimamanda Ngozi Adichien teokset sain yhteensä 15 eurolla ja Antonio Skàrmetan, Jera Hännisen ja Jyri Hännisen sekä India Knightin kirjat maksoivat yhteensä 6 euroa.

Viimeksi mainitsemani kolme kirjaa ostin puhtaasti takakansien perusteella, Ala-Harjan kirja kiinnostaa sen ympärillä velloneen kohun takia ja Knausgårdin nimi on pulpahdellut viime aikoina sieltä täältä ja jäänyt siksi mieleen. Adichiesta kertoi työkaverini perjantaina ja kokemukseni mukaan Afrikkaan sijoittuvat kirjat ovat usein taattua kamaa. Yhdeksi esimerkiksi voisin mainita Francesca Marcianon Afrikan taivas -romaanin, joka kertoo Keniassa elävästä valkoisesta yhteisöstä. Marcianon kirja oli paitsi kiinnostava, mutta myös tärkeä kirja minulle henkilökohtaisesti, koska sen lukukokemuksen jälkeen aloin vasta lukea kirjoja. Aiemmin olin saattanut lukea vaivaiset pari kirjaa vuodessa, mutta Afrikan taivaan jälkeen aloin lukea samoja määriä kuukaudessa.

Kirjamessut järjestetään juuri oikeaan aikaan. Kun syksyn valo ja väriloisto ovat jo himmenneet ja Suomi on kietoutunut sumuvaippaan, on ihanaa käpertyä viltin alle ja uppoutua tarinoiden maailmaan.  Alati ympäröivä pimeys suorastaan käskee viettämään illat kotona.

En ole tiennyt ennen, kuinka hauskaa kirjojen shoppaileminen onkaan. Olen lähinnä lainannut kirjoja ja toivonut joitain yksittäisiä lahjaksi, mutta en ole koskaan kulkenut kirjojen keskellä metsästämässä uutta luettavaa. Ensimmäistä kertaa siis shoppailin kirjoja kuten vaatteita ja luulen, että tähän voisi jäädä koukkuun. Syytän kokemattomuudestani syntymääni 1990-luvun videoaikaan.

...Lihaton lokakuu ei tunnu missään

Täytyy myöntää, että olen vähän pettynyt Lihattomaan lokakuuhun. Luulin kokevani jonkin suuren muutoksen olossani, kun jätin ruokiani dominoivan lihan pois ruokavaliostani. Missä on järjen sumentama nälkä ja voimattomuus tai olemisen sietämätön keveys?

Nyt lihatonta arkeani on takana jo melkein yhdeksän päivää (se todella on varmaan pisin aika, kun olen ollut syömättä lihaa) ja oloni tuntuu täysin samalta kuin ennen uutta kokeiluani. Olen toki tehnyt joitain uusia huomioita: Vegehampurilainen on krapulassa aivan yhtä hyvää kuin naudanlihapihvihampurilainen ja juustokumina on loistava mauste kasvisruokiin.

Annoskateussaldo on yhdeksän päivän jälkeen aika matala: Kaksi. Perjantaina lusikoin katkerana kasvissosekeittoa suuhuni samalla kun kolme työkaveria ympärilläni söivät herkullisen näköistä jauheliha-kesäkurpitsapastaa. Eilen pestokana-annos näytti, tuoksui ja varmasti maistuikin paremmalta kuin omalla lautasellani oleva katkarapu-nuudelikeitto. Keittojen määrä ruokarepertuaarissani on muuten kasvanut eksponentiaalisesti.

Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että olen ryhtynyt tähän leikkiin, sillä nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pakotan itseni oppimaan uusia ruokalajeja ja kokkaamaan jotain muuta kuin turvallisia lihakastikkeita. Uusi suosikkini on mausteinen linssikeitto, jonka tein Pippurimylly-ruokablogin ohjeella. Kirjoittajalla näytti olevan muitakin kiinnostavia ruokaohjeita, kuten hampurilainen, jossa kruunu ja pohja tehdään nuudelista. Luovuus kunniaan!

Vaikka punaisen lihan paluu on tulossa marraskuussa, olen päättänyt vähentää sen syömistä reilusti ja rajoittaa syönnin esimerkiksi viikonloppuihin. Moiselle vähennykselle on niin ekologisia, eettisiä kuin terveydellisiä perusteluja, joten en keksi yhtään syytä olla vähentämättä lihan syöntiä. Sitä paitsi, kun ostan lihaa harvemmin, voin useammin valita kalliimpaa luomua.

En ole ollut ongelmissa proteiinilähteiden kanssa, vaikka aluksi sitä hieman pelkäsinkin. Viime viikolla söin kalaa kolme kertaa ja omissa ruuissani olen käyttänyt tofua ja linssejä. Äitini kehotuksesta alan syömään pähkinöitä kourallisen päivässä, ja kas – lisää proteiinia! Jääkaappiini viime viikon alussa ostamani kananmunat ovat vielä syömättä, mutta aion ehdottomasti syödä ne ja jatkaa uusien ostamista, sillä kananmunien proteiinia äitini nimitti täydelliseksi.

Olen päättänyt sivistää itseäni tämän kuun aikana ja lukea Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan, jotta saisin vähän lisää syvyyttä koko kokemukseen. Nyt tosin olen täysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -klassikon lumoissa, joten minun on ahmittava se ensin.

Se on yhtä helppoa kuin ruokavalion riisuminen lihasta.

...Liha, sinua tulee ikävä!

Kyllä! Minäkin otan osaa Docventuresin Lihattomaan lokakuuhun! Rakastan grillattua naudanlihaa, pehmeää porsaanlihaa ja myönnän syöväni välillä myös broileria, vaikka kolme vuotta sitten vannoin lopettavani epäeettisesti tuotetun lihan syömisen. Myös riista kuuluu ruokavaliooni, mutta lähikaupastani saa tällä hetkellä vain Uudesta-Seelannista tuotua hirven lihaa. Söisin mieluummin kotimaista.

Nyt uunissa paistuu goudalla kuorrutettu tofu-kasvislaatikko, jonka toivon maistuvan hyvältä! Maito-kerma-kananmuna-liemisekoitukseen näet lipsahti suhteellisen reilu määrä chilimaustetta. Odotan innolla, mitä muita uusia kasvisruokalajeja opin kokkailemaan ensi kuun aikana.

Tämä kokeilu on hyvä tehdä juuri nyt, kun asun yksin. Poikaystäväni ei ole kuulemma jänis, joten voin puputtaa sitten yksinäni.

Ymmärrän – miehen täytyy saada proteiininsa ja niin minunkin. Toistaiseksi en ole selvittänyt vielä tarkemmin, mistä kaikesta saan proteiinini lokakuun aikana. Tämän päivän kauppareissun jälkeen jääkaappini vakiovarustukseen kuuluu kyllä jo tofu, kananmunat ja rahka, mutta linssejä tai papuja en vielä löytänyt. Edellä mainitsemani kananmunan lisäksi sallin Lihattomaan lokakuuhuni myös kalan, eli tarkemmin ottaen olen pesko-lakto-ovo-vegetaristi yhden kuukauden ajan. Pointtina Lihattomassa lokakuussahan on jo pelkkä lihan syönnin vähentäminen.

On mielenkiintoista nähdä miten kroppani reagoi tähän kaikkeen ja miten voin vastustaa työpaikan ruokalan intialaista lammaspataa ja kanabirynia.

Olen silti täysin varma, että tämä kokeilu onnistuu paremmin kuin seitsemän vuoden takainen "kasvissyöntikokeiluni". Olin 16-vuotias ja kyllästyin lihaan, kun kesälomalla ollessamme kahdestaan kotona isoveljeni kanssa grillasimme pelkkää makkaraa päivästä toiseen – kahden viikon ajan. Päätin ryhtyä kasvisruokavaliolle, mutta seuraavana aamuna laittaessani vanhasta tottumuksesta leivän päälle kinkkuleikkeleen, en edes tajunnut syöväni taas lihaa.

Raportoin tänne blogiin, tulenko vain nälkäiseksi ja vihaiseksi ilman lihaa vai täyttääkö oloni ihana keveys ja raikkaus, jonka olemassaolosta en ole koskaan ennen tiennyt.

Loppuun voin ilolla ilmoittaa, että kolmen pyjamaviikon jälkeen palautin tänään ohjaajalleni opinnäytetyöni ensimmäisen version, jonka kokonaispituudeksi tuli 57 sivua ja 13 liitesivua. Nautin yllättävän paljon kurinalaisesta ja koruttomasta elämäntyylistäni, jonka aikana istuin parhaimmillani 10 tuntia päivässä tietokoneen ääressä vain poistuakseni välillä kauppaan, tervehtimään satunnaisesti ystäviäni tai lenkille.

Huomenna palaan kolmeksi kuukaudeksi töihin Elävään arkistoon, minkä jälkeen pääsen jännittämään alati lähenevää suurta seikkailuani Australiaa.

Raportti maistamisen jälkeen: On hyvää ja tulista!

...Liinu, josta melkein tuli meidän

Kun on nähnyt perheeseen tulevan koiran jo muutaman kerran ja seurannut sen ensitassutuksia kuuden viikon ajan netin välityksellä, on mahdotonta ajatella, että jokin menisi pieleen.

Valitsimme valloittavasta walesinsprigerspanielipentueesta Korpikeijuksi kutsutun tytön mieleisimmäksi. Kolme päivää sen jälkeen saimme varmistuksen, että hänestä tulee meidän uusi koiramme ja perheenjäsenemme. Korpikeijusta tuli Liinu. Kävin katsomassa pikku-Liinua viime lauantaina ja olin iloinen, sillä luovutukseen oli aikaa enää viikko.

Liinulla oli synnynnäinen, vakava virtsarakon ongelma, jonka seurauksena se jouduttiin lopettamaan viisi päivää ennen kuin sen oli tarkoitus muuttaa vanhempieni luokse. Eläinlääkärin mukaan se oli erittäin harvinainen tapaus. Muut pennut ovat onneksi terveitä.

Vanhan koiran ja nuoren pennut kuolema koskettaa tietysti eri tavalla. Tipsuun olimme ehtiineet kiintyä jo melkein 12 vuoden ajan ja siksi sen kuolema oli tietysti pahempi paikka. Toisaalta nuoren pennun kuolema on ikävää, koska sillä voisi olla edessä monta monta vuotta onnellista elämää edessä.

Totta kai suren, että juuri Liinu oli vakavasti sairas, mutta vielä pahempi olisi ollut, jos joku lapsiperhe olisi joutunut pettymään.

Tämä on tehnyt minulle selväksi sen, kuinka paljon koiraa oikein haluankaan elämääni ja tiedän, että ennemmin tai myöhemmin sellainen myös ilmestyy. Olen kuitenkin surullinen ihan Liinunkin takia, enkä vain sen takia, ettei vanhemmilleni tullut koiraa nimenomaan tänä viikonloppuna niin kuin oli tarkoitus.

Pikku-Liinu eli kuitenkin silminnähden onnellisena lyhyen elämänsä ja kaikesta huolimatta aion varmasti vielä seurata pienen hetken sen sisarusten elämää netissä, ennen kuin ne lähtevät uusiin perheisiin. Harva kasvattaja näkee niin paljon vaivaa kertoakseen pentujen ensimmäisistä elinviikoista kuin Liinun pentueen kasvattaja.

Liinu viisiviikkoisena. Kuva kasvattajan ottama.

...Lost in Haaga perkele

Miten sama ihminen, joka löytää ulos ikimetsästä ilman kompassia ja maastokartanlukutaitoa, voi eksyä Helsingin Haagassa? Hä? Google Maps näytti optimisesti, että reittini täältä Maunulasta Pohjois-Haagan kerhotalolle veisi kahdeksan minuuttia polkaisten, mutta väärässä oli.

Olin siis matkalla luovan kirjoittamisen kurssin ensimmäiseen tapaamiseen. Minulla oli itsevarma olo, muistin miten siniviiva Google Mapsissa kaartui ensin vasemmalle ja sitten oikealle, noin ja näin! Helppoa kun on hyvä suuntavaisto!

Kun tätä Pohjois-Haagan kerhotaloa ei alkanut sitten vartissa löytymään vaikka olin saapunut oikeaan osoitteeseen, aloin kysellä vastaantulijoilta. Viidestä haagalaisesta vasta viimeinen tiesi, missä tämä maaginen kerhotalo on – muut eivät olleet koskaan kuulleetkaan.

Kun sitten väkersin pyörääni lukkoon kerhotalon edessä ja eräs nainen avasi oven kysyäkseen olenko tulossa kirjoituskurssille, huudahdin kieltämättä todella kovaan ääneen: JOO, TÄNNE ON AIVAN SAIRAAAAAN VAIKEE LÖYTÄÄ! Tämä onkin varma tapa tehdä lähtemätön vaikutus kurssitovereihin: tulla myöhässä tunnille, punaisena puuskuttaa ja manata, kuinka vaikeassa paikassa kurssi on, ja olla kuitenkin ainoa, jolla niitä löytämisvaikeuksia on.

Olen tosiaan ilmoittautunut Helsingin työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille, jota opettaa Pasi Jääskeläinen (ei se scifi-kirjailija). Tämä on sikäli jännittävää ja innostavaa, ettei minua ole opetettu luovan kirjoittamisen osalta sitten lukion.

Pienestä tutinasta huolimatta uskalsin jo näin ensimmäisellä tunnilla lukea ääneen paikan päällä kyhäilemäni pienen kirjoituksen, jota nyt pitäisi sitten kotiläksynä hioa. Tulemme kurssilla käymään läpi monia eri kirjallisuuden lajeja aina lyriikasta kafkalaiseen novelliin ja lyhytproosaan. Mielenkiintoinen syksy siis luvassa.

Kurssista ja paikan päälle puolen tunnin Haagassa harhailun jälkeen löytämisestä innostuneena lähdin rinta rottingilla kohti kotia...vain eksyäkseni taas.

Haaga perkele! Miten voin eksyä siellä kaksi kertaa ja vielä samalla reitillä? Kotimatkalla ylimääräiseen harhailuun kului onneksi vain kymmenen minuuttia.

Kuten avautumisestani voi päätellä, käyn tällä hetkellä hieman ylikierroksilla. Se ei ole kuitenkaan huono asia, sillä nyt seuraavat kolme viikkoa vietän pyjamassa ja rutistan itsestäni kaikki energiat ja mehut, jonka johdosta syntyy toivottavasti opinnäytetyö.

...TV1:ltä iltaa, myös kotisohvalta!

Viime perjantaina oli viimeinen päiväni Ylen etusivun toimittajana ja nyt yhden viikon ajan kokeilen taas jotain uutta, kun tällä viikolla pyöritän ykkösen kanavasivuja. Tiistain Nokia-pommi teki siispä minunkin työpäivästäni astetta mielenkiintoisemman. 

Onneksi tämä uutispaukku tapahtui vasta toisena päivänäni, sillä ensimmäinen päivä meni taas hitaasti käynnistyessä ja totuttautuessa uuteen käyttöjärjestelmään (joka aiheuttaa minulle paraikaa päänvaivaa. Joudun kotisohvaltani päivittämään tv 1:n sivujen ulkoasua, sillä ajastamani julkaisut eivät jostain syystä tee sitä automaattisesti).

Tosiaan - onni oli, että Nokia-uutinen tapahtui vasta tiistaina (vaikka se oli toki muutenkin aika kova uutispäivä Madden vauvauutisen ja UKK:n unohtuneiden synttäreiden johdosta). Minulla oli jo edellisen päivän perusteella hyvä käsitys siitä, mitä voisin sivujen osalta tehdä, kun koko aamu- ja iltapäivän ohjelmisto muuttui uutisen johdosta. Ilmoitinkin Twitterissä hetimiten kaikkia eniten kiinnostavan asian: Päivän Sydämen asialla siirtyisi seuraavaan päivään.

Vaikka lyhyet sijaisuudet ja tehtävien vaihdot jonkin verran aina stressaavat etukäteen, ovat ne mukavan virkistäviä kokemuksia. Tuntee taas heräävänsä rutiinin unesta.

Toki iltansa voisi viettää jotenkin muuten kuin kyttäämällä sivujen päivittymistä.

...Söpöyttä ilmassa

Kesä saa jo minun puolestani taittua syksyksi, sillä se tietää aimo annosta hellyyttä, suloisuutta ja pieniä naarmuja elämääni. Tasan kolmen viikon päästä vanhempani saavat siis perheenlisäystä, kun pieni walesinspringerspanielityttö muuttaa Keravalle paikkaamaan Tipsun jättämää aukkoa.

Tänään kävimme vanhempieni kanssa Kangasalla tutustumassa vauhtikahdeksikkoon. Kun yhtäkkiä täysin tyhjän huoneen joka nurkasta alkoi hoiperrella pentuja meitä kohti, oli näky kuin suoraan 101 dalmatialaisesta. Siellä koira, ja siellä, ja tuollakin, ja tässäkin...

Jotta erottaisimme pentumassasta meitä kiinnostavat yksilöt, oli tytöille laitettu eriväriset kaulapannat. Ensimmäisenä tutustuin Korpikeiju-tyttöön, joka kiipesi heti syliini, pureskeli hetken aikaa sormiani ja alkoi sitten vetää sikeitä tyytyväisenä. Tyttö on ainakin siskojaan isompi, ellei jopa koko pentueen isoin, ja kuulemma aina ensimmäisenä Korpisoturi-veljensä kanssa tutustumassa uusiin ihmisiin – myös siis meihin.

Meet Korpikeiju.

Korpikeiju nukkuu jo ja joku viidestä veljestä touhuilee vielä.

Kuvassa kaikki tytöt: keltaisessa pannassa Tundrasara, vieressä pinkissä pannassa pentueen esikoinen Puronhaltija ja sylissä kuorsaa Korpikeiju.

Korpikeiju olisi jäänyt varmasti pidemmäksikin aikaa syliini nukkumaan, mutta äitini halusi tutustua tyttöön. Ja mitä tekee Korpikeiju? Jatkaa nukkumista.

Korpikeiju tunnetaan myös hellittelynimellä Tonnikeiju.

Korpikeijun siirryttyä seuraavaan syliin sain pentueen kuopuksen Tundrasaran siskonsa tilalle. Kun vertasimme näitä kahta sylihauvaa, Korpikeiju näytti paljon suuremmalta kuin siro Tundrasara.

Tundrasara.

Tundrasaran veli ei tullutkaan kiusaamaan vaan nukkumaan.

Kolmas tyttö, Puronhaltija, on tytöistä tummin. Kaunis pentu jäi tällä vierailulla kaikkien etäisimmäksi – se nukkui vain kasvattaja Sarin sylissä. Silti sekin on enemmän kuin tervetullut perheeseen!

Puronhaltija

Tuntui todella ikävältä nimetä yhtään suosikkia, mutta lopulta päädyimme meitä reippaasti tervehtimään tulleeseen Korpikeijuun. Viikon sisällä selviää, kuka näistä kolmesta hellyttävästä otuksesta onkaan meidän.

Alla lisää sydämet sulattavaa materiaalia vierailultamme.

Joku pojista.

Aikuiset ottavat rauhallisemmin. Takana pentueen äiti Alma.

Kuvastä näkee hyvin pentujen värieroja - osa on paljon tummemman ruskeita.

Simba! 

Pennut murkinalla. Hullunkurisessa sukeltaja-asennossa oikealla "Tonnikeiju" eli Korpikeiju.

...Takana on juhlallinen viikko

Kenelle tahansa Helsingistä innostuneelle turistille kannattaa suositella vierailua kaupungissa juhlaviikkojen aikaan. Mielenkiintoista tekemistä riittää kaikille päiville jopa ilmaiseksi. Oma viikkoni kului aika pitkälti juhlaviikkojen merkeissä.

Maanantaina tsekkasimme parin kaverini kanssa (juhlaviikkoihin kuulumattoman) We Love Helsingin Iskelmäkesä-klubin LeBonkissa. Noin yhdentoista aikaan bileissä oli vielä suhteellisen ujo meininki, mutta jo puolenyön aikaan tanssilattia oli täynnä Ra Ra Rasputinia ja Tsingis Khania laulavia rappiobailaajia. Maanantaita ei sovi siis ylenkatsoa bailauspäivänä.

Tiistai olikin sitten aikamoinen normipäivä ja siksi oli pakko ottaa myöhäiset tupluurit, jotta jaksoin lähteä Kansalaistorin leffapiknikille. Vuorossa oli Ron Fricken mahtipontinen dokumenttielokuva Baraka, jonka esittelivät Madventures-kaksikko Tunna ja Riku. Tilaisuus oli ensi keskiviikkona alkavan Docventuresin lähtölaukaus. En ihmettele, miksi Tunna ja Riku ovat halunneet näyttää juuri Barakan. Komeita maisemia, uskonnollisia rituaaleja ja ihmisvilinää miljoonakaupungeissa näyttävästi esittelevä dokumentti luottaa vain musiikin ja kuvan yhdistelmään. Kertojaäänen puuttuminen ei haitannut tippaakaan. Baraka ilmeisesti muistuttaa Koyaanisqatsia, joka nähdään Docventuresin dokumenteissa. Odotan sarjaa erittäin mielenkiinnolla.

Keskiviikkona käväisin ystäväni kanssa Teurastamolla katsomassa suomalaisia ja islantilaisia lyhytelokuvia. Olen ollut paikan päällä viimeksi tammikuussa yön pimeinä tunteina ja yllätyin, miten kodikkaaksi ja raikkaaksi paikka oli saatu tilaisuutta varten.

Lyhäreiden jälkeen siirryimme Siltaseen kuuntelemaan Kauko Röyhkää – molemmat meistä ensimmäistä kertaa. Hämyisessä baarissa, pimeiden synnytyssalilamppujen alla oli lähes harras tunnelma. Valitettavasti kamerallani oli mahdotonta saada hyvää kuvaa karismaattisesta päätähdestä.

Torstaina oli jo pientä hyytymisen merkkiä ilmassa, mutta raahauduimme kuitenkin Taiteiden yöhön. Seurasimme jonkin aikaa suklaabodypaintingia, minkä jälkeen läksimme Teurastamon Night marketille. Paikan päällä todistimme "mahtavaa tulishowta", jossa St. Felix -nimisen bändin laulaja ja kitaristi (?) esittelivät muun muassa jonglööraustaitojaan. Paljon vaikuttavampaakin olen nähnyt, mutta showmiehen elkein esiintynyt laulaja tunnustikin tulishown olevan puhtaasti markkinointikikka. Kaikkea sitä bändit joutuvat tekemään kuuluisuuden eteen.

Nähty Taiteiden yönä Lasipalatsilla. Tällä kun pääsisi road tripille.

Mahtavaa tulishowta odotellessa.

Tuokio Suvilahdessa Taiteiden yön tohinojen jälkeen.

...Yksin asumisesta

Sonja kakskytkolmevee on jo kauan halunnut kokeilla yksinasumista, koska ei ole koskaan asunut yksin! Nyt hän on asunut yksin jo melkein viisi kokonaista päivää.

Kolmannen päivän kohdalla hän halusi jo luovuttaa ja etsiä vapaata huonetta kommuunista. Maailmassa ei ole tarpeeksi romanttisia komedioita täyttämään iltoja, eikä hänellä ei ole tarpeeksi mielenlujuutta tehdä vain hyödyllisiä asioita.

Tiistai oli hieno päivä, sillä hän teki makaronilaatikkoa. Itsenäinen nainen! Siitä riitti syötävää perjantaille asti.

Torstaina oli paras päivä, koska Sonja tuli kotiin vasta todella myöhään oltuaan ystävänsä kanssa syömässä Chop sueyta Bamboo Centerissä, juomassa Piña Coladaa Shakerissa ja kuuntelemassa kuorolauluja Coronassa. Hän myös maistoi vuoden 2012 olueksi kruunattua Vakka-Suomen Prykmestar Wehnäbockia, joka oli sika kallis, mutta ihanan raikas!

Kohta yksin asumista takana on yksi kokonainen viikko ja edessä vielä ainakin 43. Oh the joy!

Mutta ei hätää, hän on nyt jo viidessä päivässä oppinut paljon: makaronilaatikko kestää pitkään ja yksin asuminen on ihan jees, kun pääsee tarpeeksi usein ihmisten ilmoille. Miettikää, kuinka viisas hän onkaan sitten lopulta.

...Sekopäinen telttaretki onnistui loistavasti

Muutokset tulevat aina rykelmässä. Kuten kerroin jo edellisessä kirjoituksessani, poikaystäväni muuttaa pois kymmeneksi kuukaudeksi ja minä toteutin vihdoin varovaisen haaveeni ja ostin liput Australiaan. Nyt uusimpiin uutisiin kuuluvat vanhemmilleni syyskuussa saapuva koiranpentu (eli elämä satunnaisena dogsitterinä Keravalla alkaa taas) ja tasaisen varmana jo vuoden jatkuneen työni Elävässä arkistossa ja Ylen etusivun toimituksessa loppuminen. On siis tullut taas aika pitkän tauon jälkeen käydä työnhakuun, jotta Australiassa riittää dollareita kulutettavaksi. Aion myös ilmoittautua luovan kirjoittamisen kurssille, jotta saan mukavasti vastapainoa opparin kirjoittamiselle. Syksy ei siis näytä synkältä, vaikka rahantulolähteeni muuttuvat erittäin epävarmoiksi jo alle kuukauden päästä.

Kenties tämä seesteinen reaktioni muutoksien vyörymiseen selittyy viime viikonlopun metsäretkellä Nuuksioon! Olin jo keväästä asti unelmoinut yöstä teltassa metsän siimeksessä, lämpimien ja kirkasvetisten lampien äärellä. Alun perin suunnittelimme menevämme kahdestaan Pyryn kanssa, mutta sitten keksin, että reissu olisi vielä hauskempi, jos menisimme isommalla porukalla.

Tässä vaiheessa alettiin mennä jo etukäteen metsään, sillä isommalla porukalla oli tietenkin vaikeampi sopia reissua, joka kävisi kaikille samaan aikaan.

Lopulta lähdimme alkuperäisen ideani mukaan Pyryn kanssa kahdestaan Nuuksioon mukanamme kartta ja huono suunnistustaito.

Intohimoinen suunnistaja-isäni oli suunnitellut meille jonkun hienon reitin, jonka piti päättyä Urjan leirintäpaikalle. Minä muistin suunnitelmasta vain sanat Urja, leiri ja Kattilajärvi.

Jätettyämme auton kartassa lähimpänä Kattilajärveä sijaitsevalle parkkipaikalle, lähdimme metsään etsimään kartan mukaan lähellä olevaa Hauklampea.

Kävelimme noin viisitoista minuuttia, kunnes näimme vettä ja odotimme siis tulleemme etsimällemme lammelle. Paikalle leiriytynyt perhe kertoi meidän kuitenkin olevan Kattilajärvellä. Hieman pöllämystyneinä jatkoimme matkaa jyrkästi länteen, jossa Urjan piti sijaita.

Täysin poluttomassa pöpelikössä jonkin aikaa marssineina löysimme taas veden äärelle, mutta minkä veden, siitä emme – yllätys, yllätys – taaskaan menneet takuuseen. Vahvat veikkauksemme olivat Kolmperän ja Urjan välillä.

Varmoja olimme kuitenkin siitä, että löytämällemme paikalle jäisimme. Kallio sopi tulentekoon, teltalle löytyi tasainen paikka ja uimaankin pääsi helposti. Ilta kului rattoisasti hiljaisuuden ympäröimänä ja trangiassa keitetty pussibolognesekin haki vertaansa maukkaudessaan.

Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. En tiedä oliko syy kovassa alustassa, vähäisessä väsymyksessä vai kaiken maailman lintujen kokouksissa, mutta huonosti nukuimme. Piste. Pakko myöntää, että olen nukkunut jopa Provinssissa teltassa paremmin, mutta siitä kiitos kuulunee kuningas alkoholille.

Jotain taikaa luonnossa nukkumisessa kuitenkin varmaan on (jopa huonosti nukkumisessa), sillä aamulla herätessäni en ollut lainkaan aamuvihainen tai stressaantunut huonosti nukutun yön jälkeen. Sen sijaan kävin heti nappailemassa kuvia lammella lipuvista kuikista ja ihailin nousevaa aurinkoa.

Aamu-uinnin ja aamupuuron jälkeen oli aika lähteä vaeltamaan takaisin sivistyksen pariin. Tarkoituksemme oli mennä takaisin täsmälleen samaa reittiä kuin tullessammekin, sillä emme edelleenkään olleet aivan varmoja sijainnistamme.

Tulos oli, että jouduimme vielä edellistä päivää kamalampaan pöpelikköön. Ympärillämme oli vain hiljasuutta ja kaatuneita puita, joiden oksat seivästivät ilmaa joka suunnasta. Tätä näytti jatkuvan ikuisuuksiin – ja astuimmepa melkein maa-ampiaispesäänkin.

Alle tunnissa olimme kuitenkin löytäneet tiemme jälleen ison tien varrelle ja autolle.

Teltan meille lainannut ja muutenkin retkeämme innokkaasti suunnitellut isäni ilmaisi pettymyksensä meidän toilailullemme. Me kun olimme kulkeneet vaivaiset kaksi kilometriä, kun hänen suunnittelemallaan reitillä talsittavaa olisi ollut melkein 10 kilometrin edestä. Sitä paitsi ilman kompassia olisimme voineet eksyä pahastikin.

Harmistus ei ollut molemminpuolinen.