...Takana on juhlallinen viikko

Kenelle tahansa Helsingistä innostuneelle turistille kannattaa suositella vierailua kaupungissa juhlaviikkojen aikaan. Mielenkiintoista tekemistä riittää kaikille päiville jopa ilmaiseksi. Oma viikkoni kului aika pitkälti juhlaviikkojen merkeissä.

Maanantaina tsekkasimme parin kaverini kanssa (juhlaviikkoihin kuulumattoman) We Love Helsingin Iskelmäkesä-klubin LeBonkissa. Noin yhdentoista aikaan bileissä oli vielä suhteellisen ujo meininki, mutta jo puolenyön aikaan tanssilattia oli täynnä Ra Ra Rasputinia ja Tsingis Khania laulavia rappiobailaajia. Maanantaita ei sovi siis ylenkatsoa bailauspäivänä.

Tiistai olikin sitten aikamoinen normipäivä ja siksi oli pakko ottaa myöhäiset tupluurit, jotta jaksoin lähteä Kansalaistorin leffapiknikille. Vuorossa oli Ron Fricken mahtipontinen dokumenttielokuva Baraka, jonka esittelivät Madventures-kaksikko Tunna ja Riku. Tilaisuus oli ensi keskiviikkona alkavan Docventuresin lähtölaukaus. En ihmettele, miksi Tunna ja Riku ovat halunneet näyttää juuri Barakan. Komeita maisemia, uskonnollisia rituaaleja ja ihmisvilinää miljoonakaupungeissa näyttävästi esittelevä dokumentti luottaa vain musiikin ja kuvan yhdistelmään. Kertojaäänen puuttuminen ei haitannut tippaakaan. Baraka ilmeisesti muistuttaa Koyaanisqatsia, joka nähdään Docventuresin dokumenteissa. Odotan sarjaa erittäin mielenkiinnolla.

Keskiviikkona käväisin ystäväni kanssa Teurastamolla katsomassa suomalaisia ja islantilaisia lyhytelokuvia. Olen ollut paikan päällä viimeksi tammikuussa yön pimeinä tunteina ja yllätyin, miten kodikkaaksi ja raikkaaksi paikka oli saatu tilaisuutta varten.

Lyhäreiden jälkeen siirryimme Siltaseen kuuntelemaan Kauko Röyhkää – molemmat meistä ensimmäistä kertaa. Hämyisessä baarissa, pimeiden synnytyssalilamppujen alla oli lähes harras tunnelma. Valitettavasti kamerallani oli mahdotonta saada hyvää kuvaa karismaattisesta päätähdestä.

Torstaina oli jo pientä hyytymisen merkkiä ilmassa, mutta raahauduimme kuitenkin Taiteiden yöhön. Seurasimme jonkin aikaa suklaabodypaintingia, minkä jälkeen läksimme Teurastamon Night marketille. Paikan päällä todistimme "mahtavaa tulishowta", jossa St. Felix -nimisen bändin laulaja ja kitaristi (?) esittelivät muun muassa jonglööraustaitojaan. Paljon vaikuttavampaakin olen nähnyt, mutta showmiehen elkein esiintynyt laulaja tunnustikin tulishown olevan puhtaasti markkinointikikka. Kaikkea sitä bändit joutuvat tekemään kuuluisuuden eteen.

Nähty Taiteiden yönä Lasipalatsilla. Tällä kun pääsisi road tripille.

Mahtavaa tulishowta odotellessa.

Tuokio Suvilahdessa Taiteiden yön tohinojen jälkeen.

...Yksin asumisesta

Sonja kakskytkolmevee on jo kauan halunnut kokeilla yksinasumista, koska ei ole koskaan asunut yksin! Nyt hän on asunut yksin jo melkein viisi kokonaista päivää.

Kolmannen päivän kohdalla hän halusi jo luovuttaa ja etsiä vapaata huonetta kommuunista. Maailmassa ei ole tarpeeksi romanttisia komedioita täyttämään iltoja, eikä hänellä ei ole tarpeeksi mielenlujuutta tehdä vain hyödyllisiä asioita.

Tiistai oli hieno päivä, sillä hän teki makaronilaatikkoa. Itsenäinen nainen! Siitä riitti syötävää perjantaille asti.

Torstaina oli paras päivä, koska Sonja tuli kotiin vasta todella myöhään oltuaan ystävänsä kanssa syömässä Chop sueyta Bamboo Centerissä, juomassa Piña Coladaa Shakerissa ja kuuntelemassa kuorolauluja Coronassa. Hän myös maistoi vuoden 2012 olueksi kruunattua Vakka-Suomen Prykmestar Wehnäbockia, joka oli sika kallis, mutta ihanan raikas!

Kohta yksin asumista takana on yksi kokonainen viikko ja edessä vielä ainakin 43. Oh the joy!

Mutta ei hätää, hän on nyt jo viidessä päivässä oppinut paljon: makaronilaatikko kestää pitkään ja yksin asuminen on ihan jees, kun pääsee tarpeeksi usein ihmisten ilmoille. Miettikää, kuinka viisas hän onkaan sitten lopulta.

...Sekopäinen telttaretki onnistui loistavasti

Muutokset tulevat aina rykelmässä. Kuten kerroin jo edellisessä kirjoituksessani, poikaystäväni muuttaa pois kymmeneksi kuukaudeksi ja minä toteutin vihdoin varovaisen haaveeni ja ostin liput Australiaan. Nyt uusimpiin uutisiin kuuluvat vanhemmilleni syyskuussa saapuva koiranpentu (eli elämä satunnaisena dogsitterinä Keravalla alkaa taas) ja tasaisen varmana jo vuoden jatkuneen työni Elävässä arkistossa ja Ylen etusivun toimituksessa loppuminen. On siis tullut taas aika pitkän tauon jälkeen käydä työnhakuun, jotta Australiassa riittää dollareita kulutettavaksi. Aion myös ilmoittautua luovan kirjoittamisen kurssille, jotta saan mukavasti vastapainoa opparin kirjoittamiselle. Syksy ei siis näytä synkältä, vaikka rahantulolähteeni muuttuvat erittäin epävarmoiksi jo alle kuukauden päästä.

Kenties tämä seesteinen reaktioni muutoksien vyörymiseen selittyy viime viikonlopun metsäretkellä Nuuksioon! Olin jo keväästä asti unelmoinut yöstä teltassa metsän siimeksessä, lämpimien ja kirkasvetisten lampien äärellä. Alun perin suunnittelimme menevämme kahdestaan Pyryn kanssa, mutta sitten keksin, että reissu olisi vielä hauskempi, jos menisimme isommalla porukalla.

Tässä vaiheessa alettiin mennä jo etukäteen metsään, sillä isommalla porukalla oli tietenkin vaikeampi sopia reissua, joka kävisi kaikille samaan aikaan.

Lopulta lähdimme alkuperäisen ideani mukaan Pyryn kanssa kahdestaan Nuuksioon mukanamme kartta ja huono suunnistustaito.

Intohimoinen suunnistaja-isäni oli suunnitellut meille jonkun hienon reitin, jonka piti päättyä Urjan leirintäpaikalle. Minä muistin suunnitelmasta vain sanat Urja, leiri ja Kattilajärvi.

Jätettyämme auton kartassa lähimpänä Kattilajärveä sijaitsevalle parkkipaikalle, lähdimme metsään etsimään kartan mukaan lähellä olevaa Hauklampea.

Kävelimme noin viisitoista minuuttia, kunnes näimme vettä ja odotimme siis tulleemme etsimällemme lammelle. Paikalle leiriytynyt perhe kertoi meidän kuitenkin olevan Kattilajärvellä. Hieman pöllämystyneinä jatkoimme matkaa jyrkästi länteen, jossa Urjan piti sijaita.

Täysin poluttomassa pöpelikössä jonkin aikaa marssineina löysimme taas veden äärelle, mutta minkä veden, siitä emme – yllätys, yllätys – taaskaan menneet takuuseen. Vahvat veikkauksemme olivat Kolmperän ja Urjan välillä.

Varmoja olimme kuitenkin siitä, että löytämällemme paikalle jäisimme. Kallio sopi tulentekoon, teltalle löytyi tasainen paikka ja uimaankin pääsi helposti. Ilta kului rattoisasti hiljaisuuden ympäröimänä ja trangiassa keitetty pussibolognesekin haki vertaansa maukkaudessaan.

Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. En tiedä oliko syy kovassa alustassa, vähäisessä väsymyksessä vai kaiken maailman lintujen kokouksissa, mutta huonosti nukuimme. Piste. Pakko myöntää, että olen nukkunut jopa Provinssissa teltassa paremmin, mutta siitä kiitos kuulunee kuningas alkoholille.

Jotain taikaa luonnossa nukkumisessa kuitenkin varmaan on (jopa huonosti nukkumisessa), sillä aamulla herätessäni en ollut lainkaan aamuvihainen tai stressaantunut huonosti nukutun yön jälkeen. Sen sijaan kävin heti nappailemassa kuvia lammella lipuvista kuikista ja ihailin nousevaa aurinkoa.

Aamu-uinnin ja aamupuuron jälkeen oli aika lähteä vaeltamaan takaisin sivistyksen pariin. Tarkoituksemme oli mennä takaisin täsmälleen samaa reittiä kuin tullessammekin, sillä emme edelleenkään olleet aivan varmoja sijainnistamme.

Tulos oli, että jouduimme vielä edellistä päivää kamalampaan pöpelikköön. Ympärillämme oli vain hiljasuutta ja kaatuneita puita, joiden oksat seivästivät ilmaa joka suunnasta. Tätä näytti jatkuvan ikuisuuksiin – ja astuimmepa melkein maa-ampiaispesäänkin.

Alle tunnissa olimme kuitenkin löytäneet tiemme jälleen ison tien varrelle ja autolle.

Teltan meille lainannut ja muutenkin retkeämme innokkaasti suunnitellut isäni ilmaisi pettymyksensä meidän toilailullemme. Me kun olimme kulkeneet vaivaiset kaksi kilometriä, kun hänen suunnittelemallaan reitillä talsittavaa olisi ollut melkein 10 kilometrin edestä. Sitä paitsi ilman kompassia olisimme voineet eksyä pahastikin.

Harmistus ei ollut molemminpuolinen.