Miten tässä näin pääsi käymään?
Tultuani Australiasta Suomeen sain hyvin nopeasti vanhan työpaikkani Ylellä takaisin. Koska palasin tuttuihin hommiin, päätin kehittää itselleni jonkin kunnianhimoisen projektin töiden ulkopuolelle.
Haahuilin netissä eräänä maaliskuisena iltana ja törmäsin sivustoon, jossa listattiin kirjoituskilpailuja. Siinä missä feminismi- ja science fiction -aiheiset kirjoituskilpailut eivät tuntuneet kutittavan inspiraation lähdettä, innostuin nuortenromaanikilpailusta.
Päätinkin toteuttaa viime vuoden maaliskuussa aloittamani romaanin ja muuttaa siitä tiettyjä yksityiskohtia paremmin nuorille suunnattuun romaaniin sopiviksi. Ja sitten aloin kirjoittaa.
Kirjoitin maaliskuun lopulta noin kesäkuun puoliväliin aktiivisesti, monta kertaa viikossa. En ole koskaan kirjoittanut fiktiota tällaisella intensiteetillä. Olen ollut paatunut inspiraatiojunkie: heti, kun teksti alkaa tökkiä (ja se niin usein tuntuu noin tunnin kirjoittelun jälkeen tökkivän) olen lopettanut ja jatkanut seuraavan kerran vasta, kun olen selkeän inspiraation vallassa. Siinä vain on saattanut vierähtää jopa vuosi.
Kirjailija ei voi olla sellainen, joka kirjoittaa vain inspiraation iskiessä - siinä ehtisi jo kuolla ennen romaanin kliimaksia. Sen sijaan inspiraation ja flown valtaan voi päästä melkein joka kerta, kun kirjoittaa, jos vain uskaltaa aloittaa, vaikkei oikein mieli tekisikään. Se oli minulle arvokkain oppi viime kuukausilta.
Olen siis nyt kirjoittanut romaanini ensimmäisen version, jonka olen lähettänyt arvioitavaksi. Monista kirjoitusoppaista olen lukenut, että arviointipalvelut ja kriitikot ovat lähinnä rahastajia, mutta itse olen valmis maksamaan ammattilaisen mielipiteestä. En pelkää murskakritiikkiä, sillä en odotakaan mitään Topelius-palkintoehdokkuutta heti ensimmäisestä nuortenromaanistani.
Minulla on tietokoneellani noin viisi romaaninalkua, jotka kaikki loppuvat mystisesti noin sivun kolmekymmentä tienoolle. Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija -kirjasta löysin omat kirjoittajatyyppini: Olen toisaalta nopea suoltaja, joka kirjoittaa tajunnanvirtaa (eihän minulla mennyt kuin noin kolme kuukautta ensimmäisen version riuhtaisemiseen). Toinen luonnehdinta, josta tunnistin itseni oli keksijä, joka kirjoittaa vimmatun inspiraation vallassa, mutta jolla on vaikeuksia keskittyä viimeistelyyn, koska hän on löytänyt taas uuden rakkauden. Osui ja upposi.
Tultuani Australiasta Suomeen sain hyvin nopeasti vanhan työpaikkani Ylellä takaisin. Koska palasin tuttuihin hommiin, päätin kehittää itselleni jonkin kunnianhimoisen projektin töiden ulkopuolelle.
Haahuilin netissä eräänä maaliskuisena iltana ja törmäsin sivustoon, jossa listattiin kirjoituskilpailuja. Siinä missä feminismi- ja science fiction -aiheiset kirjoituskilpailut eivät tuntuneet kutittavan inspiraation lähdettä, innostuin nuortenromaanikilpailusta.
Päätinkin toteuttaa viime vuoden maaliskuussa aloittamani romaanin ja muuttaa siitä tiettyjä yksityiskohtia paremmin nuorille suunnattuun romaaniin sopiviksi. Ja sitten aloin kirjoittaa.
Kirjoitin maaliskuun lopulta noin kesäkuun puoliväliin aktiivisesti, monta kertaa viikossa. En ole koskaan kirjoittanut fiktiota tällaisella intensiteetillä. Olen ollut paatunut inspiraatiojunkie: heti, kun teksti alkaa tökkiä (ja se niin usein tuntuu noin tunnin kirjoittelun jälkeen tökkivän) olen lopettanut ja jatkanut seuraavan kerran vasta, kun olen selkeän inspiraation vallassa. Siinä vain on saattanut vierähtää jopa vuosi.
Kirjailija ei voi olla sellainen, joka kirjoittaa vain inspiraation iskiessä - siinä ehtisi jo kuolla ennen romaanin kliimaksia. Sen sijaan inspiraation ja flown valtaan voi päästä melkein joka kerta, kun kirjoittaa, jos vain uskaltaa aloittaa, vaikkei oikein mieli tekisikään. Se oli minulle arvokkain oppi viime kuukausilta.
Olen siis nyt kirjoittanut romaanini ensimmäisen version, jonka olen lähettänyt arvioitavaksi. Monista kirjoitusoppaista olen lukenut, että arviointipalvelut ja kriitikot ovat lähinnä rahastajia, mutta itse olen valmis maksamaan ammattilaisen mielipiteestä. En pelkää murskakritiikkiä, sillä en odotakaan mitään Topelius-palkintoehdokkuutta heti ensimmäisestä nuortenromaanistani.
Minulla on tietokoneellani noin viisi romaaninalkua, jotka kaikki loppuvat mystisesti noin sivun kolmekymmentä tienoolle. Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija -kirjasta löysin omat kirjoittajatyyppini: Olen toisaalta nopea suoltaja, joka kirjoittaa tajunnanvirtaa (eihän minulla mennyt kuin noin kolme kuukautta ensimmäisen version riuhtaisemiseen). Toinen luonnehdinta, josta tunnistin itseni oli keksijä, joka kirjoittaa vimmatun inspiraation vallassa, mutta jolla on vaikeuksia keskittyä viimeistelyyn, koska hän on löytänyt taas uuden rakkauden. Osui ja upposi.
Miten siis minä - parantumaton keksijä - löysin itsestäni suoltajan ja onnistuin tekemään yhdestä romaaninalusta 247-sivuisen kokonaisen tarinan?
Tunsin kirjan puhuttelevan minua, minä en kirjoittanutkaan tarinaa, vaan se alkoi itse kirjoittaa itseään.
Ei. Oikeasti syyni ovat paljon epäromanttisemmat: deadline ja opinnäytetyö. Toimittajana olen deadlinerobotti - miksi kirjoittaisin nyt säännöllisesti jotain romaania, jonka julkaisupäivä (ja vain jos olisin oikein onnekas) on jossain hamassa tulevaisuudessa? Yhtä hyvin voisin katsoa taas yhden jakson Orange Is The New Blackia tai lukea Oliviaa. Viime kesäni romaani oli opinnäytetyöni, joka oli siihen mennessä pisin yhtäjaksoisesti kirjoittamani eepos. Siihen uudestaan ja uudestaan palaaminen, vaikkei oikein huvittanutkaan, oli erittäin opettavainen kokemus.
Olen kertonut loppujen lopuksi aika harvalle kirjoittaneeni romaanin. Ehkä halusin puhua siitä vasta sitten, kun olisin oikeasti vienyt projektin loppuun ja kirja olisi jo turvallisesti kirjekuoressa matkalla Otavalle. En myöskään tiennyt, miten siitä puhuisin kaikkien kanssa, sillä se tuntui paljon henkilökohtaisemmalta kuin jokin työjuttu. Entä jos joku nauraisi?
Eräs nauroi, kun kerroin. Näytin hänelle keskisormea ja jatkoin romaanistani puhumista. Koska perkules, se on kyllä oikeasti aika mahtava asia, ainakin minun mielestäni. Vaikka kirjalleni kävisi köpelösti kisassa, eikä se pääsisi ikinä maailmalle tietokoneeni uumenista, voin silti ylpeästi sanoa, että olen kirjoittanut nuortenromaanin.
