...Aikamatka parhaimpiin reissumuistoihini alkaa nyt!

Ainahan se on mielessä – uusi matka ulkomaille. Seuraavan kerran sellainen on tiedossa kesäkuussa, jolloin lennän toiseen kotiini eli Hollannin Utrechtiin tapaamaan vaihtokavereitani.

Sitä ennen ajattelin verestää parhaimpia lomamuistojani tällä megalomaanisella postaussarjalla. Tervetuloa siis aikamatkalle parhaimpiin reissumuistoihini tämän vuoden tammikuulta aina maaliskuulle 2006 saakka.

Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä heti: tänään vapunaaton aattona ja Queen's Nightina (terveisiä Hollantiin!) jaan vain viimeisimmän ulkomaanmatkani kohokohtia. Muistelussa siis rehellisen helppo, mutta iloisesti yllättävä pakettimatka poikaystävän kanssa Gran Canarialle tammikuussa 2013.

Sioux City, 11.1.2013, Gran Canaria

Törkeä turistimesta, mutta silti myös mahtava! Täällä on kuvattu länkkärilegenda Kourallinen dollareita eli itse Clint Eastwood on ratsastanut kylän hiekkaisia teitä. Pääsylippuun kuului sisäänpääsyn lisäksi lihaisa barbequebuffetti ja vierailu matelijataloon. Onni oli rajaton oluttarjoilu, joka helpotti iltaan kuuluvan villin lännen show'n seuraamista huomattavasti...

Mantelilaakso, 15.1.2013, Gran Canaria

Peruseläkeläisten tavoin ollessamme Gran Canariaa kiertävällä saarikierroksella, avautuivat nämä henkeäsalpaavat näkymät eteemme. Ainoa murhe oli, että jouduimme ihailemaan Mantelilaaksoa bussin sisältä käsin. Jos vielä joskus palaan saarelle, en varmasti tyydy samaan.

 Terorin vuoristokylä, 15.1.2013, Gran Canaria

Suuren saarikierroksen yksi vierailukohteista oli Terorin vuoristokylä, joka oli täynnä viehättäviä, värikkäitä taloja koristeellisine parvekkeineen. Muistaakseni oppaamme väitti Terorin olevan Unescon maailmanperintökohde, mutta näin ei kuitenkaan ole Unescon nettisivujen mukaan.

Terorin vuoristokylä, 15.1.2013, Gran Canaria

No tietysti yksi matkojeni kohokohdista – missä vaan ja milloin vaan – on aina jonkun söpön koiran tapaaminen. Koirat ovat muuten maagisia olentoja: kun amerikkalaisten tv-sarjojen potentiaalia testataan testiyleisöllä ennen televisiointia, kannattaa sarjojen tekijöiden sijoittaa testiyleisölle näytettävään jaksoon koira. Miksi? Koska sarjan viihdyttävyydestä alati +/- mittarin avulla raportoiva katsoja kääntää aina reilusti plussan puolelle, kun ruutuun ilmestyy koira. (Jos et usko, katso aihetta käsittelevä ohjelma TÄSTÄ linkistä. Itse kirjoitan dokumentista myöhemmin.)

Tässä muistelut tältä illalta. Ensi kerralla sukellan viime vuoteen eli vaihto-oppilasaikaani liittyviin matkoihin. Olivatpa ainakin erilaisia kuin tämä yllä kuvailemani perussuomalainen pakettimatka.

...Joukkohysteria tarttuu

Katsokaas, mihin törmäsin lähtiessäni uneliaana koululta kohti kotia:

Aivan! Bieber-believerehin. Neidit olivat niiiin innoissaan, kun kaksi miestä huudatti heitä jonon edellä ajavasta autosta käsin.

Kauempaa hommaa seuratessani luulin hetken, että autossa oli itse JB, ja huudahdinkin opiskelutoverilleni hurmiossa: "Mä en voi uskoo, jos se on tossa!"

Tätä sopii pohtia hieman, sillä minä en kuuntele Justin Bieberiä ja silti yllätin itseni fiilistelemästä tätä teini-idolia.

No pian tietenkin paljastui, ettei Bieber ollutkaan sateessa matelevan Latela-auton kyydissä Itä-Pasilassa. Pasilassa on kuitenkin varmasti tänään illan kovimmat bileet. Ja pelottavimmat.

Itse vetäydyn pian flunssaisena Keravan rauhaan. Taidanpa myös katsastaa mummoni vaatekaapin, jos sieltä löytyisi jotain päällepantavaa ensi tiistain vapputansseihin.

...Nyt puhuu lasten myrkyttäjän tytär

Selasin tänään kiinnostuneena Yle Uutisten hienoa juttukokonaisuutta ”Me tiedämme missä asut”, jossa tunnetut poliitikot, toimittajat ja tutkijat kertovat omilla nimillään ja kasvoillaan saamistaan uhkauksista. 

Törmäsin jutussa erittäin tuttuun naamaan: omaan isääni.

Silminnäkijän haastattelussa isäni kertoo, että häntä on epäilty salaliitosta, jossa annetaan väärää tietoa ravitsemussuosituksista, jotta suomalaiset sairastuisivat. Tällaista olen ennenkin lukenut netistä, mutta en tiennyt, että isääni on kutsuttu myös lasten myrkyttäjäksi.

Koska molemmat vanhempani ovat ravitsemusalalla, ovat perheemme syömistottumukset herättäneet joissakin uteliaisuutta. Kerran eräs meille syömään kutsuttu tuttavapariskunta sai osakseen sympatiaa: ”Voi voi, mitähän ne teille siellä oikein tarjoo?” En sitten tiedä, oliko kauhuskenaariona suolaton ruoka vai esimerkiksi liian suuri määrä porkkanaa…

Perheemme ruokailutottumukset ovat herättäneet kiinnostusta myös esimerkiksi koulutovereissani. Minulta on kysytty, saanko koskaan syödä karkkia tai voinko käydä Mc Donald’silla syömässä. No myönnetään – joskus ala-asteikäisenä sain karkkia vain lauantaisin äidin luvalla, mutta korjasin tämän vääryyden käymällä karkkikaapilla salaa pitkin viikkoa. Muistan myös, kuinka järkyttävää oli, kun äiti ei suostunut ostamaan sokerihuurrettuja muroja kuin kerran. Kerran!

Mäkissä sain kyllä käydä. Kun olin 17-vuotias, isäni ehdotti jopa, että hakisin sinne töihin. Myös veljeni työskenteli siellä. Ajatella – terveysterroristivanhempien molemmat lapset olivat töissä oikeassa epäterveellisyyden Mekassa.

Vanhempani eivät ole enää vuosiin vaikuttaneet siihen, mitä lautaselleni syydän. Vaikka jonkinlainen trauma niistä sokerihuurretuista muroista näyttää jääneen, yhtään pakettia en ole niitä ostanut, enkä ostaisi omille lapsillenikaan. Salaattia pyrin tekemään jokaiselle aterialle, mutta en siksi, että lautasmalli niin ehdottaa vaan koska tapa on juurtunut lapsuudenkodin ruokatottumuksista.

Tuntuukin suorastaan absurdilta lukea, kuinka paljon jotkut halveksuvat isääni. Absurdilta siksi, että ”lasten myrkyttäjän” tyttärenä minulla kai sitten kuuluisi olla jotain järkyttäviä kokemuksia ankarasta ruokakurihelvetistä. Mutta päällimmäisenä mieleen on jäänyt oikeastaan vain salaatin syömisen rutiini – ja sen oppivat kotoaan myös ystäväni.

"Me tiedämme missä asut" on hieno  ja tärkeä avaus tekijöiltä ja haastateltavilta. Lisää pohdintaa vihapuheesta Elävässä arkistossa ja tänään TV1:ssä A-Studiossa klo 21.05.

Minä jatkan nyt salaatintekoa. Näin ikkää! 

...Tänään perustin elämäni toisen blogin

Tervetuloa seuraamaan 23-vuotisen historiani toista blogia! Ensimmäisen blogini perustin Wordpressiin vuonna 2010 sulateltuani ideaa koiralenkeillä noin vuoden verran. Päätin kirjoittaa journalismin opinnoistani, koska hei – ketä kiinnostaisi lukea, missä kahvilassa olin ja mitkä sukat laitoin jalkaan?

Päätin siis kirjoittaa ASIAA JOURNALISMISTA. Mutta oikeasti taidan haluta kirjoittaa juuri niistä sukista ja kahviloista, joten siksi tämä blogi numero kaksi.

Intoni journalismin opiskeluun ei onneksi sammunut blogini kanssa samanaikaisesti. Päinvastoin! Minulla on opinnäytetyö lähtökuopissa ja tarkoitukseni on valmistua tämän vuoden joulukuussa. Palkinnoksi ja porkkanaksi olen päättänyt hankkia liput Australiaan vuoden vaihteessa ja viettää siellä muutaman kuukauden. Sen jälkeen tarkoitus on palata Suomeen ja aloittaa ankara pohdinta aiheesta: ”Mitäs sit?”

Yhtenä vaihtoehtona voi olla muutto Tampereelle, jonne poikaystävä on mankunut jo monta vuotta. Omat juureni ovat vain kolme R-junan pysäkkiä Helsingin rautatieasemalta – eli Keravalla. Sherwoodista muutin Töölöön poikaystäväni kanssa tammikuussa 2010 vain muutamaa päivää ennen kuin aloitin journalismin opiskelun Haaga-Heliassa. Nyt olemme asuneet puoli vuotta Maunulassa. Enää dösärillä seistessäni edestäni eivät vilistä autot vaan oravat.

Verrattuna ensimmäiseen blogiini tämän blogin perustaminen kävi käden käänteessä ja hetken mielijohteesta: saavuin työpaikalleni Yleisradioon kello 9.00. ja sain sähköpostin, jossa kerrottiin kahden tunnin blogi-koulutuksesta. Kouluttajana oli Project Mama -blogin Katja. Siinä Katjaa muutaman tunnin kuunneltuani ja pari Dumblea mässytettyäni päätin, että minähän perustan uuden blogin. Ja nyt puhuisin vain itsestäni.

Tämä on siis lähtötilanteeni blogi numero kakkosessa. Ja kuten tässä blogissa tullaan huomaamaan, minulla on hieman vaikeuksia elää tässä hetkessä – suunnittelen jatkuvasti, mitä teen ”sitten kun”. Siksi lopetan tämän ensimmäisen postaukseni kuvaukseen tästä hetkestä.

Niiskutan tässä tietokoneen ääressä, koska alkava flunssani on nyt siirtynyt vaiheesta kurkkukipu vaiheeseen nuha. Pitäisi kirjoittaa eilen tunnilla kesken jäänyt tulosuutinen ja harjoitella, miten esittelen huomenna Maalla-lehden Pinterest-sivut, jota olen rakentanut tässä viime viikot toisella koulukurssilla.

Saattaapa olla että, menen vain katsomaan telkkaria.