...Porvoo on Suomen Solsidan

Usko suomalaisissa kaupungeissa piilevään kauneuteen palasi eilen, kun huristelimme Porvooseen viettämään viisivuotispäiväämme. Kävelimme rauhassa vanhan Porvoon mukulakivikatuja pitkin, ohi ihanien ravintoloiden ja pikkuputiikkien rantaan asti. Siellä tajusimme tulleemme Suomen Solsidaniin! Pienet veneet kelluivat tyynessä joessa, jonka toisella puolella komeilee vastarakennettu naapurusto, oikea lintukoto, jossa ei uskoisi ikinä tapahtuvan mitään pahaa. Täydellinen miljöö siis myös dekkareille!

Fredde vahtii venettään.

Vaikka oli pilvistä, kaikilla Porvoossa käyskentelevillä tuntui olevan hyvä päivä. Oli isoja tyttöporukoita viettämässä polttareita ja paljon turisteja, jotka pyysivät meitä tämän tästä ottamaan heistä valokuvia.

Polttareiden lisäksi Porvoo on tietysti täydellinen hääkaupunki. Me näimme kahden tunnin sisällä ainakin neljä eri hääparia, milloin hääkuvauksissa näköalapaikalla Näsin kivellä ja milloin astelemassa tuomiokirkkoon.

Näsin kiven näköalapaikalta.

Koska Solsidanissa Fredde voi lenkeillä Segwaylla, mekin voimme esimerkiksi syödä jälkiruuan ennen päivällistä. Sen teimme maailman suloisimmassa kahvila Cafe Helmen puutarhassa.

Porvoossa oli siis jätte fint ja kaiken kruunasi päivällinen Bistro Sinnessä, josta saimme kuin ihmeen kaupalla pöydän, vaikka puolta tuntia aiemmin meille oli puhelimessa sanottu illan olevan täyteen buukattu.

Sinne tarjoilee erittäin maistuvaa porvoolaista lähiruokaa. Pyry tilasi alkuun caesarsalaatin, mutta itse kokeilin kylmää kurkkuminttukeittoa, joka oli muuten härligt! Pääruokana Pyry söi nautaa ja minä nieriää kantarellivaahdolla.

Harmaa päivä Porvoossa poutaantui illaksi. Ennen kuin huristelimme takaisin Helsinkiin, pyysimme turisteja ottamaan myös meistä kuvan, koska kyllähän niin kuuluu Porvoossa tehdä. Päivä Suomen Solsidanissa meni kuin Strömsössä konsanaan. Aah.

...Juhannuksena latasin akkuja ja silitin pukkeja

Jösses mikä helle! Niin kuin aiemmin ennustinkin, sisähommista (kuten opparista ja bloggaamisesta) ei meinaa tänä kesänä tulla yhtään mitään, koska koko ajan on jotain tekemistä tai ulkona riehuu lämpöaalto, josta on päästävä nauttimaan hikisen työpäivän jälkeen.

D-vitamiinin saanti on taattu ja vireystasot ovat muutenkin kohdillaan, sillä tänä juhannuksena nautiskelin alkoholia sivistyneesti naudan ulkofileepihvien ja savustetun lampaan kera, enkä siis remunnut kolmea päivää kenenekään tutun mökillä. Perjantaina saunoimme ja uimme Pyryn kaverin mökillä, lauantaina voitimme ensimmäistä kertaa Aliaksen ja sunnuntaina nukuimme yli puolen päivän.

Ilta-auringonpalvojat

Rauhallinen juhannus tuli tarpeeseen viikon Hollannin reissun jälkeen, jossa olin ulkona enemmän tai vähemmän joka päivä. Kuinka jaksoinkaan sitä viisi kuukautta? Palaan Hollantireissuun hieman myöhempänä.

Olimme siis poikaystäväni lapsuudenkodissa perjantaista sunnuntaihin. Talosta on tullut oikea kotieläinfarmi: pihapiiristä löytyy kanoja ja niitä paimentava kukko sekä nyt sunnuntaista lähtien kolme pikkupukkia. Vaikka olen kasvanut Keravalla ja monelle se on yhtä kuin lande, ovat pukit minulle vähintäänkin eksoottisia eläimiä – vähän kuin flegmaattisia koiria, jotka vain syövät ruohoa enemmän.

Yhdellä uusista asukeista oli vatsa ilmeisen sekaisin ja se helpotti oloaan sekä terassilla että leikkimökin viereen. ”Mustikoita!” hihkaisi Pyryn kummityttö Silja ihastuksissaan lempipukkinsa papanat nähdessään. Totesin, että ne mustikat kannattaa jättää syömättä.

Hetken aikaa pukit saivat vaellella talon pihapiirissä vapaasti, mutta sitten ne päättivät sisällyttää ravintoympyräänsä Pyryn äidin kuunliljat. Siihen sitten loppui pukkien elämä vapaina vaeltajina – nyt niille rakennetaan aitaus.

Pahanteossa

Kesäkuuta on jäljellä vielä neljä kokonaista päivää ja niihin mahtuu Huoratronin keikka perjantaina, ystävien näkemistä sekä minun ja Pyryn viisivuotispäivä. Oikeasta päivämäärästä oli tänään tiukkaa vääntöä ja nolona joudun toteamaan, että minä muistin päivän väärin. Se onkin vasta huomenna. Että onnea vain meille sitten! :)

...Nimeni on Sonja. Olen addikti.

Viime maanantaina tunsin pitkästä aikaa tarvetta twiitata. Olin juuri katsonut Game of Thronesin kolmannen tuotantokauden päätösjakson, jossa teurastettiin kolme sarjan keskeistä hahmoa (hyvistä vielä kaiken lisäksi)! Eivät säästäneet edes sutta, saatana!

The Rains of Castamerea kauhisteltiin sosiaalisessa mediassa ympäri maailman. Yksi toisensa jälkeen ihmiset ilmoittivat juuri nähneensä jakson. Suru oli kollektiivista, ”GoT s03 e09 in memoriam” -tyylistä. Minäkin halusin ilmoittaa maailmalle surevani. Tuntui hyvältä, kun ihmiset myötätunnosta tykkäsivät Facebook-statuksestani. He tiesivät, miltä minusta tuntui.

Samalla tavalla kuin Big Loven viimeisen jakson jälkeen, minusta tuntui nytkin, että minun piti päästä yli kokemastani järkytyksestä. Etsin apua sarjan sivuilta ja katsoinkin kaikki videot Red Weddingiin liittyen. Inside the Red Wedding -klipissä yksi sarjan tekijöistä D.B. Weiss kertoo, että kohtaus oli yksi suurimmista syistä, miksi sarja ylipäänsä haluttiin tehdä. Heille, sarjan tekijöille, kohtaukseen pääseminen olisi jo sinänsä merkki siitä, että he olisivat onnistuneet luomaan sarjasta suositun.

Ymmärrän Weissin viehätyksen kohtaukseen. Olen katsonut elämäni aikana monia sarjoja, mutta missään en muista nähneeni yhtä shokeeraavaa kohtausta, kuin mitä viimeviikkoinen Red Wedding oli. Game of Thronesin fani ei voi luottaa siihen, että hänen suosikkihahmonsa selviäisivät. Moni julisti lopettavansa sarjan katsomisen juonenkäänteen takia. Minun mielestäni moinen yllätyksellisyys lisää sarjan kiinnostavuutta ja realistisuutta (sikäli kuin se on fantasiamaailman sijoittuvassa sarjassa mahdollista) – tosielämässäkin hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kiitos kohtauksen, olen päättänyt lukea sarjan -kirjat, sillä en voi odottaa vielä ainakin kolmea vuotta, jotta tiedän, pääseekö Arya kostamaan perheensä kohtalon.

Tuotantokausiajattelu on uutta

Ranskalaisessa dokumentissa ”Koukussa tv-sarjoihin” (Series Addicts, 2012) käsiteltiin tv-sarjojen ja niiden katsomiseen liittyviä muutoksia, kuten katsojakokemuksia, netin vaikutusta ja tuotantokausiajattelua. Dokumentti tuli reilu kuukausi sitten televisiosta ja on nähtävillä myös YouTubessa ranskaksi.

Tv-sarjojen katselusta on tullut maarajat ylittäviä kokemuksia, aivan kuten Game of Thrones on todistanut. Muun muassa Lostin päästösjakson katsomisesta tuli maailmanlaajuinen ilmiö. Pian minä ja miljoonat muut Dexter-fanit pääsevät jännittämään, miten sarjanmurhaajan saaga paketoidaan. Ehkä voisin jopa live-twiitata päätösosan aikana?

Dokumentissa kerrattiin ilmeinen: netti on mullistanut sarjojen maailman. Kerron nyt hieman oikaisten, miten sarjojen kulkeutuminen Amerikasta Eurooppaan käy. Kun sarjan jakso lähetetään televisiosta, etulinjassa ovat tietenkin amerikkalaiset katsojat. Aamuyöllä valveilla ovat sarjojen muualla asuvat fanit, jotka odottavat jaksojen päätymistä nettiin. Kun tiedosto on nähtävissä, se tekstitetään ensin englanniksi, minkä jälkeen eri maiden vannoutuneimmat fanit tekstittävät jaksot omille kielilleen muiden nukkuessa. Näin seuraavana päivänä Euroopassa jaksoa katsovat voivat katsoa sen jo omalla kielellä tekstitettynä. Tekstittäjät saavat mainetta ja kunniaa – jopa faneja. (Ketjun tarkemman selostuksen voi katsoa dokumentin kohdasta 16:47– 18:15, mutta edelleenkin siis ranskaksi.)

Uutta on myös tuotantokausiajattelu. Ennen ei puhuttu siitä, mitä eri tuotantokausilla tapahtui, mutta nykyään ihmiset laittavat niitä paremmuusjärjestykseen ja jokaisella tuotantokaudella on oma tunnistettava teemansa tai ”identiteettinsä”. Yksi selkeimmistä esimerkeistä on varmasti The Wire, jonka viisi tuotantokautta kaikki pyörivät eri teemojen ympärillä.

Sinkkuelämästä se alkoi

Minulla, kuten muillakin sarja-addikteilla on kollektiivisten muistojen lisäksi yksilöllisiä muistoja.

Sinkkuelämä oli ensimmäinen sarja, johon hurahdin täysin. Katsoin sitä 16-vuotiaana kesän valoisina iltoina, kun jaksoja tuli Maikkarilta monta peräkkäin. Koko kaveriporukkamme alkoi katsoa sarjaa samoihin aikoihin ja me peilasimme sarjan tapahtumia omiin elämiimme – aivan kuten Girlsin kanssa nyt, joka onkin sinänsä paljon parempi vertailukohde kuin edellä mainittu.

Hankin koko Sinkkuelämää-sarjan kattavan Shoeboxin ulkomailta, koska sitä ei myyty Suomessa vielä 2007. Käytin sarjan tapittamista hyväkseni myös ylioppilaskirjoituksiin valmentautumisessa, kun katsoin jaksoja ranskaksi tekstitettynä ja dubattuna. Vaikka tapani viihteellistää pänttäämistä ansaitsee mielestäni hiljaisen kunnioituksen, ylppäreissä en tainnut kuitenkaan tarvita juuri Sinkkuelämästä oppimiani sanoja.

Dexter hallitsi elämääni täysin kuukautta ennen Hollantiin lähtemistäni, Big Lovea katselin kaksi kesää sitten, vaikka aurinkoa olisi riittänyt. Mullan alla -sarjaa aloimme katsoa poikaystäväni kanssa yhdessä vuonna 2011, mutta minä olin meistä ainoa joka jaksoi loppuun; sama homma kävi loistavan Vallan linnakkeen kanssa (joka tosin päättyy vasta ensi keskiviikkona). Nyt uusi innostuksen kohteeni on Mad Men, joka herkullisesta ja pirteästä ulkomuodostaan on myös erittäin surumielinen sarja. Kukaan ei tunnu olevan onnellinen.

Suvi Ahola kirjoitti taannoin Lauantaiesseessään, että sarjojen laatu alkoi kasvaa HBO:n myötä. Sen ei tarvinnut välittää mainostajista vaan se saattoi keskittyä mahdollisimman laadukkaiden sarjojen tuottamiseen tilausmaksujen turvin. HBO onkin kuin paraskin Joutsenmerkki: takuu laadukkaasta tavarasta. Hyvien, pitkien sarjojen juonia ja henkilöitä ehditään rakentaa paljon pidemmälle ja syvällisemmin, kuin mihin elokuvissa pystytään. Siksi parhaimpien sarjojen katsominen onkin kuin laaturomaanin lukemista. Se on ihana ajatus minun kaltaiselleni, helposti sarjoihin koukkuun jäävälle ihmiselle.

Tänään illalla amerikkalaiset näkevät Game of Thronesin kolmannen tuotantokauden päätösjakson ja huomenna sitä katsotaan Euroopassa. Itse aion katsoa sen poikkeuksellisesti vasta viikon päästä maanantaina, kun palaan Hollannista.

Lähdenkin viettämään Utrechtiin televisiotonta viikkoa. 

...En haluaisi valittaa, mutta työskentelen sisätiloissa

Tämä kesä vaikuttaa enemmän kuin lupaavalta – niin säiden kuin tapahtumien puolesta. Viime kesänä, kun tulin Suomeen sateisesta Hollannista kesäkuun lopussa, petyin Helsingin pilviseen säähän. Huonoa kesää seurasi sitten historian pisimmältä tuntuva talvi, josta selvisin vain matkustamalla auringon perässä etelään.

Nyt aurinkoa saisi halvalla ja helposti, mutta kaikki päivät maanantaista perjantaihin istun tietysti sisätiloissa. Kuinkas muutenkaan. Tiedän toki, etten ole kärsimyksessäni ainoa.

Hyvä puoli on se, että uusiin työtehtäviin siirtyminen piristää aina, vaikka jalat ja aivot huutaisivatkin pihalle.

Viime viikko oli siis ainakin toistaiseksi viimeinen viikkoni Elävässä arkistossa, jossa viihdyin ensin harjoittelijana puoli vuotta ja sitten viisi kuukautta tuntityöläisenä. Nyt seuraavan kolmen kuukauden aikana minusta tulee Ylen ohjelmien asiantuntija, kun vastaan Yle.fi-etusivun ohjelmanostoista. Homma on Elävään arkistoon verrattuna tietysti aika erilaista, mutta se on höystetty tutuilla elementeillä.

Etusivun ohjelmanostojen lisäksi minulle opetetaan myös Ylen tv-kanavasivujen päivittäminen siltä varalta, että siihen työhön pestattu kesätoimittaja ei niitä jostain syystä pysty joskus tekemään. Kanavasivujen merkeissä lähdemmekin kyseisen toimittajan kanssa ylihuomenna Tampereelle Tohloppiin kakkosen kanavasivutoimitukseen.

Tiedän jo nyt, että tämä kesä tulee vierähtämään tuossa tuokiossa, sillä tulevina viikkoina on luvassa niin ulkomaan matkaa ja kovia bileitä kuin Nuuksion telttaretkeäkin.

Viikko sitten rakas lapsuudenystäväni pyysi minua ja hänen siskoaan kaasoikseen, eli häiden suunnitteluakin on tiedossa. Yhtäkkiä Satuhäät-sarja alkoi kiinnostaa minua enemmän…

Se että kesällä on tekemistä ja paljon innostavaa ohjelmaa on tietysti mahtavaa, mutta siitä tuleekin mieleeni seuraava kysymys:

Onko tämä kesä historian huonoin kesä aloittaa opinnäytetyö? 

Aloitettava se kuitenkin on – auringon, uusien kiinnostavien töiden ja suuta hymyyn vetävien kesäjuttujen uhallakin. 

Kaksi vuotta sitten aurinkoa riitti onneksi elokuullekin @ Humallahti