Me tilannepäivittäjät haaveilemme ahkerammasta bloggaamisesta, mutta huomaamme usein tietokoneen näppäimistön sijaan kääntelevämme romaanien sivuja, näppäilevämme kaukosäätimen nappuloita tai murskaavamme hyytelöiden sisään koteloituneita karkkeja karusellimusiikin tahtiin. Illanvietoissa huomaamme nostavamme mieluummin maljan kuin kameran ja hytkyttävämme lanteitamme mieluummin kuin asettuvamme poseeraamaan kameran eteen.
Jotta voisi raportoida tekemisiään internet-päiväkirjaan, täytyy tehdä asioita. Ja kun tekee asioita, ei aina ehdi kirjoittaa tekemisistään. Näin ajattelevasta bloggaajasta tulee helposti tilannepäivittäjä.
Vaikka olen ainakin toistaiseksi, ja sitä sen kummemmin ajattelematta, valinnut tilannepäivittäjän tien, olen tämän blogin pitämisen aikana ruvennut ajattelemaan kuin bloggaaja. Kun tiedossa on jokin kiinnostava tapahtuma, ajattelen saavani siitä hyvän aiheen blogikirjoitukseen. Kun tämä kyseinen tapahtuma tapahtuu, yleensä en sitten enää menekään paikalle bloggaajana vaan pelkkänä kokijana.
Kokijassa ja bloggaajassa ei ole mitään eroa, voisi joku argumentoida. Ei ehkä kaikille. Tiedän, että joillekin blogin pitämisestä on tullut niin luontainen osa arkea, että esimerkiksi juhlista nauttiminen ja siitä bloggaaminen tulevat kuin itsestään.
Minulle itselleni taasen tapahtumien aito kokeminen kärsii, jos tiedän kirjoittavani siitä blogin. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että suhtaudun tilanteeseen eri tavalla: esimerkiksi Taiteiden yössä katsoin ohjelmaa suureksi osaksi kamerani pienen ruudun kautta. En keskittynyt täysin ympärilläni tapahtuvaan vaan siihen, miten saisin kuvista parempia, jotta ne olisivat tarpeeksi edustavia blogiini. Vaikka valokuvaaminen hauskaa onkin, voi se tutkitusti jopa estää varsinaisen hetken muistamista, kirjoitetaan Nyt.fi:ssä. Eli juuri tämän maagisen aidon kokemisen, joksi minä sitä kuvailisin.
Jotta voisi raportoida tekemisiään internet-päiväkirjaan, täytyy tehdä asioita. Ja kun tekee asioita, ei aina ehdi kirjoittaa tekemisistään. Näin ajattelevasta bloggaajasta tulee helposti tilannepäivittäjä.
Vaikka olen ainakin toistaiseksi, ja sitä sen kummemmin ajattelematta, valinnut tilannepäivittäjän tien, olen tämän blogin pitämisen aikana ruvennut ajattelemaan kuin bloggaaja. Kun tiedossa on jokin kiinnostava tapahtuma, ajattelen saavani siitä hyvän aiheen blogikirjoitukseen. Kun tämä kyseinen tapahtuma tapahtuu, yleensä en sitten enää menekään paikalle bloggaajana vaan pelkkänä kokijana.
Kokijassa ja bloggaajassa ei ole mitään eroa, voisi joku argumentoida. Ei ehkä kaikille. Tiedän, että joillekin blogin pitämisestä on tullut niin luontainen osa arkea, että esimerkiksi juhlista nauttiminen ja siitä bloggaaminen tulevat kuin itsestään.
Minulle itselleni taasen tapahtumien aito kokeminen kärsii, jos tiedän kirjoittavani siitä blogin. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että suhtaudun tilanteeseen eri tavalla: esimerkiksi Taiteiden yössä katsoin ohjelmaa suureksi osaksi kamerani pienen ruudun kautta. En keskittynyt täysin ympärilläni tapahtuvaan vaan siihen, miten saisin kuvista parempia, jotta ne olisivat tarpeeksi edustavia blogiini. Vaikka valokuvaaminen hauskaa onkin, voi se tutkitusti jopa estää varsinaisen hetken muistamista, kirjoitetaan Nyt.fi:ssä. Eli juuri tämän maagisen aidon kokemisen, joksi minä sitä kuvailisin.
Itsekäs kokija-minäni voitti toimittaja-minäni
Totta kai minä ihailen lehtijutuilla ulkomaanmatkojaan työllistäviä freelance-toimittajia, ja työpaikka matkailulehdessä olisi kaltaiselleni matkustamista rakastavalle unelmatyö. Olen kuitenkin löytänyt minunkin asenteestani jotain positiivista. On täysin sallittua – etten sanoisi jopa terveellistä – ottaa aikaa vain ja ainoastaan itselleen. 16 vuoden opiskelurupeaman jälkeen on varmaan ihan okei, jos käyttää irtioton vain omaan viihtymiseen ja viis veisaa siitä, ehtiikö naputella sovitut merkit kasaan ajoissa.
Kyllä – tilannepäivittäjä on ehkä itsekäs, mutta tilannepäivittäjän voi luottaa kirjoittavan aina silloin, kun hän oikeasti haluaa. Työtä ja kiireisyyttä arvostavassa yhteiskunnassa ei ole ehkä pahitteeksi, että joskus tekee tietoisen päätöksen olla tuomatta töitä kotiin – hyväkin toimittaja voi sulkea uutisvastaanottimensa töistä lähdettyään ihan hyvällä omallatunnolla. Selvästi työn vapaa-ajasta erottava sairastuu vähemmän todennäköisesti työuupumukseen.
Mihin tällä rönsyllä oikein pyrin? Pyrin todistamaan itselleni, etten ole yhtään muita huonompi bloggaaja vain koska tiedostan bloggaamisen muuttavan normaaleja kokemuksiani. Pyrin myös perustelemaan sen, etten ole yhtään huonompi toimittaja vaikka olen valinnut olla tekemättä tulevasta matkastani myytäviä juttuja paikan päällä.
En tule suremaan keinutuolissa sitä, etten tehnyt töitä niinä kahtena valmistumistani seuraavana kuukautena. Tulen muistelemaan kuukausia kuuluisina aitoina kokemuksina. Valokuvia en aio kuitenkaan olla ottamatta, ja tilannepäivitykseni tulevat kuten ennenkin – ihanan säännöllisen epäsäännöllisesti.
