...Utrechtissa tajusin päässeeni yli vaihdosta

Huomio! Tässä kirjoituksessa toistelen jonkin verran sanoja "aivan", "kuin", "vuosi", ja "sitten" sekä muita vastaavia!

Olin varannut liput Utrechtiin jo tammikuussa, kun suunnittelimme viiden tytön porukassa tapaavamme kesäkuussa Utrechtissa. Yksi heistä, Hollannin ajan kämppikseni Erin olisi tiettävästi jo valmiiksi Utrechtissa, koska hän alkoi seurustella hollantilaisen miehen kanssa vaihtomme aikana. Meidän muiden piti siis vain varata liput kesäkuulle.

Kuten uhkaavasta aloituksesta voi päätellä, meistä "muista" Utrechtiin lensin vain minä. Erin oli siellä aivan kuten olimme sopineetkin, mutta oli toki suuri pettymys, että vuoden suunniteltu jälleennäkemismatka ei toteutunutkaan täydellisesti.

Tämä puoli vaihdossa onkin ikävää: tapaat ihania ja mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailman ja saat heistä ystäviä, joiden uskot kestävän koko loppuelämäsi. Jälleennäkeminen, varsinkin isolla viiden hengen porukalla, on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Facebook auttaa toki suurimpaan ikävään, mutta mikään ei voita kasvokkain näkemistä ja sen tuntua, ettei mikään ole muuttunut vuoden aikana.

Juuri näin minulle kävi onneksi Erinin kanssa. Olimme tavanneet viimeksi elokuussa, kun hän tuli käymään Suomessa viideksi päiväksi. Heti kun Erin haki minut Utrechtin juna-asemalta, suuntasimme Bagels & Beansiin, jossa söimme maailman herkullisimpia brunsseja myös vuosi sitten.

Terveellisen avokadobagelin ja tuorepuristetun appelsiinimehun jälkeen siirryimme ei-niin-terveelliseen ajanviettoon keskustaan. Vaikka asuin viisi kuukautta Utrechtissa, en ole koskaan ennen käyny De Zaakissa, joka on siitä erikoinen pubi, että sinne saa tuoda omat eväät. Kebappia ja ranskalaisia huuhdottuna alas oluella on hyvin houkutteleva ajanviete Utrechtissa: alle 10 eurolla kun saa ostettua mallaskierroksen neljälle hengelle lähes pubissa kuin pubissa.

Olin sanonut jo etukäteen Erinille haluavani hengailla hänen poikaystävänsä kämpässä. Hän siis asuu tyypillisessä hollantilaisessa opiskelija-asuntolassa, joka koostuu monista eri huoneistoista, joissa kussakin asuu x-määrä opiskelijoita – tässä tapauksessa 8 opiskelijaa. Heidän keittiössään tuli viime vuonna vietettyä tovi jos toinenkin iloisissa merkeissä – ja sama jatkui nytkin. Ensimmäisen päivän jälkeen olinkin niin poikki, että jäin nukkumaan kauan kaipaamaani keittiön sohvalle.

Ulkopuolisena tutussa paikassa

Seuraavat kaksi yötä vietin, kuten oli tarkoituskin, luokkatoverini Paulan kotisohvalla. Paula oli siis tehnyt viisaan päätöksen ja tullut Utrechtiin vaihtoon ja oli ilmeisesti yhtä tyytyväinen päätökseensä kuin minä vuosi sitten. Samaan aikaan kun Paula ahkeroi koululla, minä ja Erin vaeltelimme päämäärättömästi Utrechtin katuja istuen kahvilasta toiseen. Sellaista se ajantappaminen on kaupungissa, jonka molemmat tuntevat kuin omat taskunsa, mutta josta puuttuu yksi olennainen osa – ne ihmiset.

Näin meidät Erinin kanssa nähtiin monesti tällä viikolla - istumassa kahvilassa.

Torstaina dynaaminen duo sai vahvistuksen, kun ystäväni Laura lensi pidennetylle viikonlopulle. Siirryimme Stone-hostelliin Lauran kanssa loppuöiksi. Hostelli oli sama, jossa vietin ihan ensimmäisen viikkoni Utrechtissa vuosi sitten. Tapasimme huoneessamme heti brittiläisen miehen, joka kertoi pyöräilleensä läpi Euroopan. Kutsuimme hänet viettämään iltaa Tivoliin, jossa tapasin käydä lähes joka torstai opiskelijaillassa. Tälläkin kertaa pääsin ilmaiseksi, vaikka vilauttamani opiskelijakortti olikin suomalainen.

Tuntui omituiselta katsoa ehkä elämänsä parasta aikaa eläviä vaihtareita, jotka juhlivat Tivolissa kuin viimeistä päivää. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, miltä heistä tuntui, katsoin heitä täysin ulkopuolisen silmin.

Nostalginen Amsterdamin pub crawl

Perjantaina päämäärätön haahuilu, jota olimme Erinin kanssa harjoittaneet jo neljä päivää putkeen, meinasi tehdä meidän perjantaistakin yhtä mössöä. Pitkään punnittuamme illan ohjelman vaihtoehtoja päätimme reipastua ja lähteä Amsterdamiin pub crawlille. Sinne ajoissa pääseminen edellytti säntäilyä niin Utrechtin juna-asemalla, kuin Amsterdamissakin, mutta lopulta olimme Leidsepleinilla. Tilanne oli meille kaikille nostalginen: Erin oli käynyt samaisen kierroksen vuosi sitten ja minä ja Laura interreilillä vuonna 2009.

Ilta oli varsin rankka. Kiersimme baareja, jotka olivat toistensa kopioita noin seitsemän tunnin ajan. Utrechtiin Burger Kingin kautta, vaikka pihvit siellä maistuvatkin mielestäni ihan kengänpohjilta.

Lauantaina valmistauduimme jälleen uusiin juhliin Erinin poikaystävän opiskelija-asuntolassa. Astuessani sisään yksi talossa asuvista tytöistä hihkaisi: ”Sinähän olit se, joka nukkui täällä sohvalla!”

Tunnustin. He tiesivät jotain muutakin, mitä minä en tiennyt. Heidän mukaansa minä kuorsaan. En tiedä onko se totta, mutta heitä oli seitsemän, jotka vakuuttivat näin olevan. Uusi rakas harrastukseni toimi toki hyvänä ice breakerina. Ilta jatkui Konsten Koper -nimisessä yökerhossa, jossa soivat ihanan kasarit hitit - aivan kuin vuosi sitten.

Post-Erasmus depression defeated!

Sunnuntaina tapasimme vielä erästä hollantilaista ystäväämme ja kävimme kirsikkaoluella Kafee Belgiessä, jossa on tarjolla noin 400 eri kaljavaihtoehtoa. Jotkut paikalliset ottavat tietysti haasteena käydä läpi ne kaikki, mutta meillä ei ollut missään vaiheessa vastaavia intohimoja - ei edes vuosi sitten.

Sunnuntai-illan päätimme 't Oude Pothuysissa nautiskellen valkoviinistä ja pehmeästä jazzista. Se oli myös viime vuonna viimeinen paikka, jossa kävin ennen lähtöäni.

Viikko Utrechtissa oli juhlimisen osalta hyvin rankkaa, mutta muuten ihanan kiireetöntä. Aluksi kaupunkiin palaaminen tuntui todella kummalliselta, koska tunsin kaikki paikat läpikotaisin, mutta minulla ei ollut enää omaa paikkaa, jonne saatoin mennä milloin vain. Kaikki oli aivan samanlaista kuin vuosi sitten – tuntui kuin en olisi koskaan lähtenyt. Sama tunne minulla oli, kun tulin kotiin viiden kuukauden vaihdon jälkeen; kuin koko vaihtoaika olisi ollut huijausta.

Vaihdosta oli aika vaikeaa päästä yli, mutta nyt Utrechtissa tajusin, etten enää edes haluaisi elää uudestaan sitä aikaa. Se oli ainutlaatuinen ja ainutkertainen kokemus, joka on jo ohi, ja se on ihan ok. Myös se on ihan ok, ettemme Erinin ja lopulta Lauran kanssa tehneet niin paljon eri asioita viikon aikana. Eikös joku viisas ole joskus sanonut, että ihminen on silloin onnellisempi, kun tekee vähemmän asioita ajan kanssa?

Dom tower ja entinen keittiökello