...Olen ajattelematon tapakristitty

Tätä on yllättävän vaikea kirjoittaa, sillä yleensä en ajattele näitä asioita – uskon ja kirkkoon kuulumisen asioita.

Minä kuulun kirkkoon. Kuulun kirkkoon, koska olen syntymästäni saakka kuulunut Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, kuten hyvin moni muu suomalainen. Olen sellainen kristitty, että kun koirani 12 vuotta sitten repi koulusta saamani Uuden testamentin, pidin sitä hauskana mielenilmauksena. ”Ha haaa! Tipsupas ei usko Jumalaan!”

En ole kuitenkaan eronnut kirkosta, sillä minulle ei ole yksinkertaisesti tullut sellaista tunnetta, että olisi tärkeää erota – ei edes Kakkosen Homoiltojen aikaan, vaikka kannatankin homojen oikeutta mennä naimisiin ja adoptoida lapsia perheen ulkopuolelta. Minä siis vain olen kristitty, sen kummemmin sitä ajattelematta.

Tämä ajattelemattomuus onkin tuntunut viime aikoina häiritsevämmältä kuin ennen. Päivi Räsäsen lausahduksista aiheutuneen kohun jälkeen tuhannet ovat jälleen eronneet kirkosta ja jopa Kirkko & Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti suutuspäissään pääkirjoituksessaan, että Räsäsen pitäisi pitää suunsa kiinni, koska hän tuo huonon maineen kirkolle. Simola on nyttemmin pyytänyt anteeksi kirjoitustaan.

Lähtökohtaisesti olen asioista täysin eri mieltä kuin Räsänen. Olin ensimmäisen 25 000 allekirjoittaneen joukossa, kun kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta käynnistyi maaliskuussa. Mielipiteeni siihen, että myös seksuaalivähemmistöt saisivat mennä keskenään naimisiin, perustuu hyvin yksinkertaiselle ajatukselle: mielestäni se oikeudenmukaista. On oikein, että kaikilla on samat oikeudet lain edessä – että kaikki ainakin lähtökohtaisesti ovat tasa-arvoisia.

En ole myöskään abortista samaa mieltä Räsäsen kanssa. Vastustamalla aborttia hän asettaa sikiön oikeudet naisen oikeuksien edelle, mikä taas sotii minun oikeuskäsityksen kanssa. Naisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja kun hän näin tekee, täytyy hänellä olla lääkäri, joka ei tuomitse. En edes ymmärrä, miksi aborttia vastustava haluaisi ylipäänsä ryhtyä lääkäriksi.

Miksi en eronnut kirkosta Homoiltojen jälkeen tai nyt, kun Räsänen on laukonut jälleen asioita, joita minä en allekirjoita? Ensinäkin, niin kuin moni ystäväni on sen jo todennut ääneen, on typerää erota kirkosta jonkun toisen mielipiteen takia. Toisekseen, Räsänen ei onneksi ole yhtä kuin Suomen evankelisluterilainen kirkko. Moni toki on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta useat kirkon sisällä myös irtisanoutuvat hänen sanoistaan. Yksi heistä on Helsingin piispa Irja Askola, joka on myös siunannut samaa sukupuolta olevan parin lähetystyöhön. Toinen tällaista liberaalimpaa katsantokantaa edustava on arkkipiispa Kari Mäkinen. Vuoden 2010 Homoillassa homojen oikeutta avioliittoon istui puolustamassa pastori Leena Huovinen.

Olenkin huomannut, että kuunnellessani Räsäsen puheita tai nähdessäni dokumentteja äärikristityistä, päädyn aina minä–nuo -ajatteluun. Oma arvomaailmani on kaukana edellä mainituista. Jopa silloin, kun joku sanoo uskovansa Jumalaan, ajattelen, etten ole samaa mieltä, "en kuulu tuohon porukkaan". Minä luotan evoluutioteoriaan – ja silti kuulun kirkkoon. Ja sitten toisaalta, minun ei ole mitenkään vaikeaa lukea itseäni Askolan, Mäkisen ja Huovisen kanssa samaan mielipideilmastoon – tosin hengellisessä valveutuneisuudessa olemme ihan eri kaliiberissa.

Olenkin ilmeisesti pahimman luokan tapakristitty. Tapa kuvaa hyvin myös sitä, mikä on saanut minut osittain pysymään kirkossa. Pidän tietyistä kirkon perinteistä: olen sen verran vanhanaikainen, että haluaisin kirkkohäät ja haluaisin pitää lapselleni ristiäiset. En näe ristiäisissä tilaisuutta, jossa syntinen vauva puhdistetaan kaikista synneistään, vaan kauniin perinteen. Viime aikoina nämä syyt ovat kuitenkin tuntuneet tyhmiltä – ja pinnallisilta.

15-vuotiaana olin rippileirillä. Kokemus oli meille kaikille nuorille varmasti ikimuistoinen, vaikka en usko, että se välttämättä liittyi leirin hengelliseen puoleen. Leirinuotion äärellä oli mukavaa laulaa yhdessä, paistaa makkaraa ja mennä myöhemmin uimaan. Muistan, että meiltä kysyttiin, mitä haluaisimme sanoa nykyajan ihmisille, jotta he selviäisivät tulevaisuudesta paremmin. ”Opetelkaa uimaan”, sanoi yksi ryhmäläiseni. En tiedä, miksi muistan juuri tuon lauseen. Leirin päätteeksi oli tietenkin konfirmaatiotilaisuus, jossa jännitin, miten saisin öylätin ja punaviinin alas, ensimmäinen kun tarttuu kuivana kitalakeen ja jälkimmäinen maistui vielä siihen aikaan kitkerältä. Minä haukkasin öylätin ensin etuhampaillani kahtia (olen myöhemmin kuullut, ettei niin saa tehdä) ja vasta sen jälkeen uskalsin niellä pienet palaset punaviinillä huuhdeltuna.

Konfirmaationi jälkeen olen syönyt yhden ainoan öylätin ja juonut lukemattoman paljon punaviiniä, mutta en kuitenkaan niin paljon, etten muistaisi konfirmaatiopäivääni. Se oli tärkeä ja hieno päivä, näin jälkeenpäinkin muisteltuna.

Olen minä siis jotain kirkkoon kuulumisesta saanutkin: yhteisöllisyyden tunnetta eräässä vaiheessa elämääni ja paljon kauniita muistoja.

On hyvin mahdollista, että jonain päivänä eroan kirkosta, jos jokin tulee niin lähelle, että eroaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Siihen asti voin kuulua kirkkoon, sillä luterilainenhan voi vain olla, ilman mitään kummempaa kiihkomielisyyttä.