...Tänään oli perustiistaita jännittävämpi tiistai

Enpä tiennyt vielä tänään herätessäni, että illalla ottaisin ja varaisin lennot kaukaiseen Australiaan, josta olen tässä haaveillut vuoden alusta lähtien. Olen viettänyt aamuyön tunteja valvoen ja miettien, voinko nyt oikeasti lähteä sinne: kenen kanssa - yksinkö?, onko rahaa, entä jos en saa oppariani valmiiksi, mitä jos maailma loppuu?

Tänään sain jonkinlaisen kipinän ja vauhditin asiaa kunnolla ja ostin vihdoin liput Sydneyyn ja takaisin. Kauan odotettu matkani kestää kahdeksan viikkoa tammikuun puolivälistä maaliskuun kymmenenteen päivään. Ja kyllä vain, yksin olen menossa, mutta juuri tällä hetkellä se ei hirvitä. Hyperventiloin sitten varmasti lähtöä edeltävänä iltana! Mitä tulee opinnäytetyöhöni, nythän sen on PAKKO valmistua ajoissa.

Päiväni myös alkoi varsin jännittävästi, sillä aamulla varmistui, että poikaystäväni hyväksyttiin vuoden kestävään elokuvanäyttelijän koulutukseen eli hän muuttaa pois yhteisestä kodistamme pois väliaikaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että meikälikka asuu kahden viikon kuluttua ensimmäistä kertaa elämässään ihan yksin! Täällä metsän siimeksessä voi olla aika yksinäistä, mutta voinpahan ainakin sitten todeta asuneeni yksin. Ja Kallioon ja Töölöön pääsee vartissa joten nou hätä, kyllä selviän.

On jo kaksi kuukautta siitä, kun vaihdoin töitäni Ylellä Elävästä arkistosta etusivun puolelle ja ylihuomenna alkaa työrupeaman viimeinen kuukausi. Viime viikot olen vastannut sekä ohjelma- että perheaiheisista nostoista eli työpäivät ovat rullanneet rattoisasti. Nyt olenkin ensimmäistä kertaa vuoteen siinä tilanteessa, että työsuhdettani on jäljellä enää kuukausi, enkä tiedä jatkosta. En ole kuitenkaan huolissani, työkuvioni selviävät varmasti ennemmin kuin myöhemmin.

Yksi asia kuitenkin huolestuttaa ja se on Suomen suven yllättävä synkkeneminen. En ole vielä valmis luopumaan ihoa ja mieltä hellivistä helteistä, joista sain onneksi nauttia viime viikonloppuna Tampereella.

Vietimme Pyryn kaverin synttäreitä varsin monipuolisella ohjelmalla: ensin päästimme sisäiset aggressiomme valloilleen ja räiskimme toisiamme vastaan hohtopaintballissa. Toisin kuin normaalisti, tässä lajissa vatteet eivät tahriinnu, mikä tarkoitti suojahaalareiden puuttumista....mikä taasen tarkoitti, että minishortsit olivat huonoin asu, mitä kentälle saattoi valita...ja varsinkin olosuhteessa, jossa pelaamassa on miehiä, joita kiinnostaa liiveihin osumisen ja pisteiden kalastamisen sijaan ehkä vielä enemmän mustelmataideteosten muodostaminen naisten paljaisiin sääriin. Ja minultahan niitä nyt sitten löytyykin sitten muutamia eri värisiä ja muotoisia! Enää kolmen yön jälkeen ei kuitenkaan enää satu joka paikkaan.

Armottoman hikisen paintball-skaban jälkeen vetäydyimme Konttori-baarin saunaosastolle peseytymään. Tämän jälkeen ilta jatkui Miami-nimisessä lihatiskissä, jossa oli kyllä erittäin hauskaa myönnettäköön!

Seuraavana päivänä lääkitsimme itseämme Hullun poron ihanalla brunssilla, jossa sai kaikkea aina smetanasta ja mädistä tuoreisiin mansikoihin ja mustaan makkaraan. Tämän jälkeen läksimme uimaan kirkasvetiselle Kaukajärvelle. Paikan kaunes lumosi minut.

Ethän kesä mene vielä minnekään?

...Olen ajattelematon tapakristitty

Tätä on yllättävän vaikea kirjoittaa, sillä yleensä en ajattele näitä asioita – uskon ja kirkkoon kuulumisen asioita.

Minä kuulun kirkkoon. Kuulun kirkkoon, koska olen syntymästäni saakka kuulunut Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, kuten hyvin moni muu suomalainen. Olen sellainen kristitty, että kun koirani 12 vuotta sitten repi koulusta saamani Uuden testamentin, pidin sitä hauskana mielenilmauksena. ”Ha haaa! Tipsupas ei usko Jumalaan!”

En ole kuitenkaan eronnut kirkosta, sillä minulle ei ole yksinkertaisesti tullut sellaista tunnetta, että olisi tärkeää erota – ei edes Kakkosen Homoiltojen aikaan, vaikka kannatankin homojen oikeutta mennä naimisiin ja adoptoida lapsia perheen ulkopuolelta. Minä siis vain olen kristitty, sen kummemmin sitä ajattelematta.

Tämä ajattelemattomuus onkin tuntunut viime aikoina häiritsevämmältä kuin ennen. Päivi Räsäsen lausahduksista aiheutuneen kohun jälkeen tuhannet ovat jälleen eronneet kirkosta ja jopa Kirkko & Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti suutuspäissään pääkirjoituksessaan, että Räsäsen pitäisi pitää suunsa kiinni, koska hän tuo huonon maineen kirkolle. Simola on nyttemmin pyytänyt anteeksi kirjoitustaan.

Lähtökohtaisesti olen asioista täysin eri mieltä kuin Räsänen. Olin ensimmäisen 25 000 allekirjoittaneen joukossa, kun kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta käynnistyi maaliskuussa. Mielipiteeni siihen, että myös seksuaalivähemmistöt saisivat mennä keskenään naimisiin, perustuu hyvin yksinkertaiselle ajatukselle: mielestäni se oikeudenmukaista. On oikein, että kaikilla on samat oikeudet lain edessä – että kaikki ainakin lähtökohtaisesti ovat tasa-arvoisia.

En ole myöskään abortista samaa mieltä Räsäsen kanssa. Vastustamalla aborttia hän asettaa sikiön oikeudet naisen oikeuksien edelle, mikä taas sotii minun oikeuskäsityksen kanssa. Naisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja kun hän näin tekee, täytyy hänellä olla lääkäri, joka ei tuomitse. En edes ymmärrä, miksi aborttia vastustava haluaisi ylipäänsä ryhtyä lääkäriksi.

Miksi en eronnut kirkosta Homoiltojen jälkeen tai nyt, kun Räsänen on laukonut jälleen asioita, joita minä en allekirjoita? Ensinäkin, niin kuin moni ystäväni on sen jo todennut ääneen, on typerää erota kirkosta jonkun toisen mielipiteen takia. Toisekseen, Räsänen ei onneksi ole yhtä kuin Suomen evankelisluterilainen kirkko. Moni toki on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta useat kirkon sisällä myös irtisanoutuvat hänen sanoistaan. Yksi heistä on Helsingin piispa Irja Askola, joka on myös siunannut samaa sukupuolta olevan parin lähetystyöhön. Toinen tällaista liberaalimpaa katsantokantaa edustava on arkkipiispa Kari Mäkinen. Vuoden 2010 Homoillassa homojen oikeutta avioliittoon istui puolustamassa pastori Leena Huovinen.

Olenkin huomannut, että kuunnellessani Räsäsen puheita tai nähdessäni dokumentteja äärikristityistä, päädyn aina minä–nuo -ajatteluun. Oma arvomaailmani on kaukana edellä mainituista. Jopa silloin, kun joku sanoo uskovansa Jumalaan, ajattelen, etten ole samaa mieltä, "en kuulu tuohon porukkaan". Minä luotan evoluutioteoriaan – ja silti kuulun kirkkoon. Ja sitten toisaalta, minun ei ole mitenkään vaikeaa lukea itseäni Askolan, Mäkisen ja Huovisen kanssa samaan mielipideilmastoon – tosin hengellisessä valveutuneisuudessa olemme ihan eri kaliiberissa.

Olenkin ilmeisesti pahimman luokan tapakristitty. Tapa kuvaa hyvin myös sitä, mikä on saanut minut osittain pysymään kirkossa. Pidän tietyistä kirkon perinteistä: olen sen verran vanhanaikainen, että haluaisin kirkkohäät ja haluaisin pitää lapselleni ristiäiset. En näe ristiäisissä tilaisuutta, jossa syntinen vauva puhdistetaan kaikista synneistään, vaan kauniin perinteen. Viime aikoina nämä syyt ovat kuitenkin tuntuneet tyhmiltä – ja pinnallisilta.

15-vuotiaana olin rippileirillä. Kokemus oli meille kaikille nuorille varmasti ikimuistoinen, vaikka en usko, että se välttämättä liittyi leirin hengelliseen puoleen. Leirinuotion äärellä oli mukavaa laulaa yhdessä, paistaa makkaraa ja mennä myöhemmin uimaan. Muistan, että meiltä kysyttiin, mitä haluaisimme sanoa nykyajan ihmisille, jotta he selviäisivät tulevaisuudesta paremmin. ”Opetelkaa uimaan”, sanoi yksi ryhmäläiseni. En tiedä, miksi muistan juuri tuon lauseen. Leirin päätteeksi oli tietenkin konfirmaatiotilaisuus, jossa jännitin, miten saisin öylätin ja punaviinin alas, ensimmäinen kun tarttuu kuivana kitalakeen ja jälkimmäinen maistui vielä siihen aikaan kitkerältä. Minä haukkasin öylätin ensin etuhampaillani kahtia (olen myöhemmin kuullut, ettei niin saa tehdä) ja vasta sen jälkeen uskalsin niellä pienet palaset punaviinillä huuhdeltuna.

Konfirmaationi jälkeen olen syönyt yhden ainoan öylätin ja juonut lukemattoman paljon punaviiniä, mutta en kuitenkaan niin paljon, etten muistaisi konfirmaatiopäivääni. Se oli tärkeä ja hieno päivä, näin jälkeenpäinkin muisteltuna.

Olen minä siis jotain kirkkoon kuulumisesta saanutkin: yhteisöllisyyden tunnetta eräässä vaiheessa elämääni ja paljon kauniita muistoja.

On hyvin mahdollista, että jonain päivänä eroan kirkosta, jos jokin tulee niin lähelle, että eroaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Siihen asti voin kuulua kirkkoon, sillä luterilainenhan voi vain olla, ilman mitään kummempaa kiihkomielisyyttä.

...Parhaat reissumuistot: Berliini

Lähimatkailujutustani Porvooseen liittyen ja päivitettyäni Utrechtin kuulumiset innostuin nyt jatkamaan parhaimpia reissumuistojani.

Aloitin sen tämän vuoden tammikuun Kanarian reissun kohokohdista ja siirryn ajassa edelleen taaksepäin viime vuoteen. Koska asuin puolet vuodesta Keski-Euroopassa, oli matkustelu huomattavasti sujuvampaa kuin Suomesta käsin. Olenkin laskenut, että viidestä kuukaudestani vaihdossa, Utrechtissä vietin vain neljä kokonaista kuukautta. Matkustelukuukauteen kuuluivat reissut Berliiniin, Prahaan ja Lissaboniin. Aloitetaan niistä ensimmäisestä eli kaikkien hipsterien ja taiteilijoiden unelmakaupungista - Berliinistä.

Prenzlauer Berg, 21.3.2012, Berliini

Opintoihini Hollannissa kuului luokkaretki Berliiniin. Lähdimme isolla porukalla myöhään tiistai-iltana Utrehtistä bussilla kohti Berliiniä. Keskiviikkoaamuna kello yhdeksältä olimme Berliinissä. Huonosti nukutun yön jälkeen vavisten etsiydyimme metrotunneliin ja matkustimme Prenzlauer Bergiin, jossa koko luokallemme oli varattu hostelli. Aivan hostellin vieressä söimme maittavan ja erittäin tarpeellisen aamiaisen.

Kurssimme pääteemana oli Euroopan kaupungeissa tapahtuva gentrifikaatio, josta Berliini on oiva esimerkki. Siellä on paljon naapurustoja, jotka ovat ensin houkutelleet alhaisilla hinnoilla luovan alan työntekijöitä. Taitelijat nostattavat naapuruston profiilia, jolloin perheet ja parempituloiset hakeutuvat alueelle. Hinnat nousevat ja taitelijat joutuvat hakeutumaan muualle. Prenzlauer Berg oli oppaamme mukaan klassinen esimerkki.

Mauerpark, 22.3.2012, Berliini

Vaikka olikin maaliskuu, Berliini osoittautui vierailumme toisena päivänä varsin aurinkoiseksi paikaksi. Löysimme mitä parhaimman hengailumestan kävelymatkan päässä hostelliltamme. Mauerparkissa viihtyivät selvästi ihan kaikki vauvasta vaariin ja koiratkin saivat temmeltää vapaana. Puistosta löytyvä muurin pätkä on asiallisesti graffititaitelijoiden käytössä.

Hamburger Bahnhoff, 23.3.2012, Berliini

Hamburger Bahnhoff -museossa kaikista suurinta kiinnostusta herättivät japanilaisen Ryoji Ikedan kaksi massiivista teosta. Äänitaitelijalle oli varattu kaksi erillistä ja isoa huonetta, joista toinen oli täysin vitivalkoinen ja toinen musta. Valkoiseen huoneeseen pääsi kävelemään vain sinisillä muovipusseilla. Tunnelma oli kliininen ja painostava; huoneessa kuului korvia piinaava kohina. Mustan huoneen keskellä oli lämmin valonheitin ja seinustoilla vilisi numerosarjoja.




Tacheles, 23.3.2012, Berliini

Yksi mielenkiintoisimmista paikoista koko Berliinissä oli mielestäni juutalaiskorttelissa sijaitseva taiteilijatalo Tacheles. Juuri maaliskuussa viime vuonna kaupunki oli ilmeisesti yrittänyt häätää talossa asuvat taitelijat ja paikalla oli suuri mielenosoitus, jota seurasivat myös useat tiedotusvälineet. Ovet oli lukittu sisältä päin ja niitä yritettiin rynkyttää auki ulkoa päin. Kansa huutaa nappaamassani videonpätkässä ilmeisesti "ovi auki". Tachelesin edessä kadulla oli soinut koko päivän tekno, mutta me liityimme bileisiin vasta illalla. Ne pidettiin pienessä huoneessa, jossa päiväsaikaan sai käydä ihmettelemässä taidetta ja soittamassa pianoa. Loisteputkilamput loistivat kirkasta valoaan kuin lääkärin vastaanotolla, yhdellä seinustalla oli jättimäinen hiiriterraario. Meno oli niin omalaatuista, että päätimme palata taloon seuraavanakin iltana. Tekno- ja elektrosoundit olivat jo vaienneet, mutta löysimme etnistä musiikkia soittavan ryhmän ja jäimme kuuntelemaan heitä. Kanadalaisystäväni sai soittaa rumpuja heidän kanssaan. Oli onni, että olimme Berliinissä maaliskuussa, sillä kaupunki sulki taitelijatalon viime syksynä.

Kreuzberg, 24.3.2012, Berliini 

Viimeisenä iltanani Berliinissä olin liittynyt tuttuun kanadalaisjoukkoon, joka aloittelisi seuraavana päivänä eurotrippiään. Löysimme kanadalaisen pizzerian Kreuzbergistä ja jaoimme tämän massiivisen pizzan kivisillalla. Tämä oli myös sama ilta, jolloin palasimme Tachelesiin (josta mainitsin yllä). Seuraavana aamuna meillä oli juna Prahaan.




Nyt voin vielä loppuun sättiä itseäni: olen suunnilleen jokaisessa postauksessani ilmoittanut, etten ole kyennyt aloittamaan opinnäytetyötäni. Sitten hiljenin, kun olisi oikeasti pitänyt taputella itseä olalle ja kehua - minä nimittäin aloitin kuin aloitinkin sen pahamaineisen opparin tämän kuun ensimmäisenä päivänä! Toistaiseksi merkkimäärä on jo lähes 18 000! Tästä lähin kehuskelen aina jokaisen postauksen jälkeen, miten merkkimäärät kasvavat...

...Utrechtissa tajusin päässeeni yli vaihdosta

Huomio! Tässä kirjoituksessa toistelen jonkin verran sanoja "aivan", "kuin", "vuosi", ja "sitten" sekä muita vastaavia!

Olin varannut liput Utrechtiin jo tammikuussa, kun suunnittelimme viiden tytön porukassa tapaavamme kesäkuussa Utrechtissa. Yksi heistä, Hollannin ajan kämppikseni Erin olisi tiettävästi jo valmiiksi Utrechtissa, koska hän alkoi seurustella hollantilaisen miehen kanssa vaihtomme aikana. Meidän muiden piti siis vain varata liput kesäkuulle.

Kuten uhkaavasta aloituksesta voi päätellä, meistä "muista" Utrechtiin lensin vain minä. Erin oli siellä aivan kuten olimme sopineetkin, mutta oli toki suuri pettymys, että vuoden suunniteltu jälleennäkemismatka ei toteutunutkaan täydellisesti.

Tämä puoli vaihdossa onkin ikävää: tapaat ihania ja mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailman ja saat heistä ystäviä, joiden uskot kestävän koko loppuelämäsi. Jälleennäkeminen, varsinkin isolla viiden hengen porukalla, on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Facebook auttaa toki suurimpaan ikävään, mutta mikään ei voita kasvokkain näkemistä ja sen tuntua, ettei mikään ole muuttunut vuoden aikana.

Juuri näin minulle kävi onneksi Erinin kanssa. Olimme tavanneet viimeksi elokuussa, kun hän tuli käymään Suomessa viideksi päiväksi. Heti kun Erin haki minut Utrechtin juna-asemalta, suuntasimme Bagels & Beansiin, jossa söimme maailman herkullisimpia brunsseja myös vuosi sitten.

Terveellisen avokadobagelin ja tuorepuristetun appelsiinimehun jälkeen siirryimme ei-niin-terveelliseen ajanviettoon keskustaan. Vaikka asuin viisi kuukautta Utrechtissa, en ole koskaan ennen käyny De Zaakissa, joka on siitä erikoinen pubi, että sinne saa tuoda omat eväät. Kebappia ja ranskalaisia huuhdottuna alas oluella on hyvin houkutteleva ajanviete Utrechtissa: alle 10 eurolla kun saa ostettua mallaskierroksen neljälle hengelle lähes pubissa kuin pubissa.

Olin sanonut jo etukäteen Erinille haluavani hengailla hänen poikaystävänsä kämpässä. Hän siis asuu tyypillisessä hollantilaisessa opiskelija-asuntolassa, joka koostuu monista eri huoneistoista, joissa kussakin asuu x-määrä opiskelijoita – tässä tapauksessa 8 opiskelijaa. Heidän keittiössään tuli viime vuonna vietettyä tovi jos toinenkin iloisissa merkeissä – ja sama jatkui nytkin. Ensimmäisen päivän jälkeen olinkin niin poikki, että jäin nukkumaan kauan kaipaamaani keittiön sohvalle.

Ulkopuolisena tutussa paikassa

Seuraavat kaksi yötä vietin, kuten oli tarkoituskin, luokkatoverini Paulan kotisohvalla. Paula oli siis tehnyt viisaan päätöksen ja tullut Utrechtiin vaihtoon ja oli ilmeisesti yhtä tyytyväinen päätökseensä kuin minä vuosi sitten. Samaan aikaan kun Paula ahkeroi koululla, minä ja Erin vaeltelimme päämäärättömästi Utrechtin katuja istuen kahvilasta toiseen. Sellaista se ajantappaminen on kaupungissa, jonka molemmat tuntevat kuin omat taskunsa, mutta josta puuttuu yksi olennainen osa – ne ihmiset.

Näin meidät Erinin kanssa nähtiin monesti tällä viikolla - istumassa kahvilassa.

Torstaina dynaaminen duo sai vahvistuksen, kun ystäväni Laura lensi pidennetylle viikonlopulle. Siirryimme Stone-hostelliin Lauran kanssa loppuöiksi. Hostelli oli sama, jossa vietin ihan ensimmäisen viikkoni Utrechtissa vuosi sitten. Tapasimme huoneessamme heti brittiläisen miehen, joka kertoi pyöräilleensä läpi Euroopan. Kutsuimme hänet viettämään iltaa Tivoliin, jossa tapasin käydä lähes joka torstai opiskelijaillassa. Tälläkin kertaa pääsin ilmaiseksi, vaikka vilauttamani opiskelijakortti olikin suomalainen.

Tuntui omituiselta katsoa ehkä elämänsä parasta aikaa eläviä vaihtareita, jotka juhlivat Tivolissa kuin viimeistä päivää. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, miltä heistä tuntui, katsoin heitä täysin ulkopuolisen silmin.

Nostalginen Amsterdamin pub crawl

Perjantaina päämäärätön haahuilu, jota olimme Erinin kanssa harjoittaneet jo neljä päivää putkeen, meinasi tehdä meidän perjantaistakin yhtä mössöä. Pitkään punnittuamme illan ohjelman vaihtoehtoja päätimme reipastua ja lähteä Amsterdamiin pub crawlille. Sinne ajoissa pääseminen edellytti säntäilyä niin Utrechtin juna-asemalla, kuin Amsterdamissakin, mutta lopulta olimme Leidsepleinilla. Tilanne oli meille kaikille nostalginen: Erin oli käynyt samaisen kierroksen vuosi sitten ja minä ja Laura interreilillä vuonna 2009.

Ilta oli varsin rankka. Kiersimme baareja, jotka olivat toistensa kopioita noin seitsemän tunnin ajan. Utrechtiin Burger Kingin kautta, vaikka pihvit siellä maistuvatkin mielestäni ihan kengänpohjilta.

Lauantaina valmistauduimme jälleen uusiin juhliin Erinin poikaystävän opiskelija-asuntolassa. Astuessani sisään yksi talossa asuvista tytöistä hihkaisi: ”Sinähän olit se, joka nukkui täällä sohvalla!”

Tunnustin. He tiesivät jotain muutakin, mitä minä en tiennyt. Heidän mukaansa minä kuorsaan. En tiedä onko se totta, mutta heitä oli seitsemän, jotka vakuuttivat näin olevan. Uusi rakas harrastukseni toimi toki hyvänä ice breakerina. Ilta jatkui Konsten Koper -nimisessä yökerhossa, jossa soivat ihanan kasarit hitit - aivan kuin vuosi sitten.

Post-Erasmus depression defeated!

Sunnuntaina tapasimme vielä erästä hollantilaista ystäväämme ja kävimme kirsikkaoluella Kafee Belgiessä, jossa on tarjolla noin 400 eri kaljavaihtoehtoa. Jotkut paikalliset ottavat tietysti haasteena käydä läpi ne kaikki, mutta meillä ei ollut missään vaiheessa vastaavia intohimoja - ei edes vuosi sitten.

Sunnuntai-illan päätimme 't Oude Pothuysissa nautiskellen valkoviinistä ja pehmeästä jazzista. Se oli myös viime vuonna viimeinen paikka, jossa kävin ennen lähtöäni.

Viikko Utrechtissa oli juhlimisen osalta hyvin rankkaa, mutta muuten ihanan kiireetöntä. Aluksi kaupunkiin palaaminen tuntui todella kummalliselta, koska tunsin kaikki paikat läpikotaisin, mutta minulla ei ollut enää omaa paikkaa, jonne saatoin mennä milloin vain. Kaikki oli aivan samanlaista kuin vuosi sitten – tuntui kuin en olisi koskaan lähtenyt. Sama tunne minulla oli, kun tulin kotiin viiden kuukauden vaihdon jälkeen; kuin koko vaihtoaika olisi ollut huijausta.

Vaihdosta oli aika vaikeaa päästä yli, mutta nyt Utrechtissa tajusin, etten enää edes haluaisi elää uudestaan sitä aikaa. Se oli ainutlaatuinen ja ainutkertainen kokemus, joka on jo ohi, ja se on ihan ok. Myös se on ihan ok, ettemme Erinin ja lopulta Lauran kanssa tehneet niin paljon eri asioita viikon aikana. Eikös joku viisas ole joskus sanonut, että ihminen on silloin onnellisempi, kun tekee vähemmän asioita ajan kanssa?

Dom tower ja entinen keittiökello