...Nimeni on Sonja. Olen addikti.

Viime maanantaina tunsin pitkästä aikaa tarvetta twiitata. Olin juuri katsonut Game of Thronesin kolmannen tuotantokauden päätösjakson, jossa teurastettiin kolme sarjan keskeistä hahmoa (hyvistä vielä kaiken lisäksi)! Eivät säästäneet edes sutta, saatana!

The Rains of Castamerea kauhisteltiin sosiaalisessa mediassa ympäri maailman. Yksi toisensa jälkeen ihmiset ilmoittivat juuri nähneensä jakson. Suru oli kollektiivista, ”GoT s03 e09 in memoriam” -tyylistä. Minäkin halusin ilmoittaa maailmalle surevani. Tuntui hyvältä, kun ihmiset myötätunnosta tykkäsivät Facebook-statuksestani. He tiesivät, miltä minusta tuntui.

Samalla tavalla kuin Big Loven viimeisen jakson jälkeen, minusta tuntui nytkin, että minun piti päästä yli kokemastani järkytyksestä. Etsin apua sarjan sivuilta ja katsoinkin kaikki videot Red Weddingiin liittyen. Inside the Red Wedding -klipissä yksi sarjan tekijöistä D.B. Weiss kertoo, että kohtaus oli yksi suurimmista syistä, miksi sarja ylipäänsä haluttiin tehdä. Heille, sarjan tekijöille, kohtaukseen pääseminen olisi jo sinänsä merkki siitä, että he olisivat onnistuneet luomaan sarjasta suositun.

Ymmärrän Weissin viehätyksen kohtaukseen. Olen katsonut elämäni aikana monia sarjoja, mutta missään en muista nähneeni yhtä shokeeraavaa kohtausta, kuin mitä viimeviikkoinen Red Wedding oli. Game of Thronesin fani ei voi luottaa siihen, että hänen suosikkihahmonsa selviäisivät. Moni julisti lopettavansa sarjan katsomisen juonenkäänteen takia. Minun mielestäni moinen yllätyksellisyys lisää sarjan kiinnostavuutta ja realistisuutta (sikäli kuin se on fantasiamaailman sijoittuvassa sarjassa mahdollista) – tosielämässäkin hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Kiitos kohtauksen, olen päättänyt lukea sarjan -kirjat, sillä en voi odottaa vielä ainakin kolmea vuotta, jotta tiedän, pääseekö Arya kostamaan perheensä kohtalon.

Tuotantokausiajattelu on uutta

Ranskalaisessa dokumentissa ”Koukussa tv-sarjoihin” (Series Addicts, 2012) käsiteltiin tv-sarjojen ja niiden katsomiseen liittyviä muutoksia, kuten katsojakokemuksia, netin vaikutusta ja tuotantokausiajattelua. Dokumentti tuli reilu kuukausi sitten televisiosta ja on nähtävillä myös YouTubessa ranskaksi.

Tv-sarjojen katselusta on tullut maarajat ylittäviä kokemuksia, aivan kuten Game of Thrones on todistanut. Muun muassa Lostin päästösjakson katsomisesta tuli maailmanlaajuinen ilmiö. Pian minä ja miljoonat muut Dexter-fanit pääsevät jännittämään, miten sarjanmurhaajan saaga paketoidaan. Ehkä voisin jopa live-twiitata päätösosan aikana?

Dokumentissa kerrattiin ilmeinen: netti on mullistanut sarjojen maailman. Kerron nyt hieman oikaisten, miten sarjojen kulkeutuminen Amerikasta Eurooppaan käy. Kun sarjan jakso lähetetään televisiosta, etulinjassa ovat tietenkin amerikkalaiset katsojat. Aamuyöllä valveilla ovat sarjojen muualla asuvat fanit, jotka odottavat jaksojen päätymistä nettiin. Kun tiedosto on nähtävissä, se tekstitetään ensin englanniksi, minkä jälkeen eri maiden vannoutuneimmat fanit tekstittävät jaksot omille kielilleen muiden nukkuessa. Näin seuraavana päivänä Euroopassa jaksoa katsovat voivat katsoa sen jo omalla kielellä tekstitettynä. Tekstittäjät saavat mainetta ja kunniaa – jopa faneja. (Ketjun tarkemman selostuksen voi katsoa dokumentin kohdasta 16:47– 18:15, mutta edelleenkin siis ranskaksi.)

Uutta on myös tuotantokausiajattelu. Ennen ei puhuttu siitä, mitä eri tuotantokausilla tapahtui, mutta nykyään ihmiset laittavat niitä paremmuusjärjestykseen ja jokaisella tuotantokaudella on oma tunnistettava teemansa tai ”identiteettinsä”. Yksi selkeimmistä esimerkeistä on varmasti The Wire, jonka viisi tuotantokautta kaikki pyörivät eri teemojen ympärillä.

Sinkkuelämästä se alkoi

Minulla, kuten muillakin sarja-addikteilla on kollektiivisten muistojen lisäksi yksilöllisiä muistoja.

Sinkkuelämä oli ensimmäinen sarja, johon hurahdin täysin. Katsoin sitä 16-vuotiaana kesän valoisina iltoina, kun jaksoja tuli Maikkarilta monta peräkkäin. Koko kaveriporukkamme alkoi katsoa sarjaa samoihin aikoihin ja me peilasimme sarjan tapahtumia omiin elämiimme – aivan kuten Girlsin kanssa nyt, joka onkin sinänsä paljon parempi vertailukohde kuin edellä mainittu.

Hankin koko Sinkkuelämää-sarjan kattavan Shoeboxin ulkomailta, koska sitä ei myyty Suomessa vielä 2007. Käytin sarjan tapittamista hyväkseni myös ylioppilaskirjoituksiin valmentautumisessa, kun katsoin jaksoja ranskaksi tekstitettynä ja dubattuna. Vaikka tapani viihteellistää pänttäämistä ansaitsee mielestäni hiljaisen kunnioituksen, ylppäreissä en tainnut kuitenkaan tarvita juuri Sinkkuelämästä oppimiani sanoja.

Dexter hallitsi elämääni täysin kuukautta ennen Hollantiin lähtemistäni, Big Lovea katselin kaksi kesää sitten, vaikka aurinkoa olisi riittänyt. Mullan alla -sarjaa aloimme katsoa poikaystäväni kanssa yhdessä vuonna 2011, mutta minä olin meistä ainoa joka jaksoi loppuun; sama homma kävi loistavan Vallan linnakkeen kanssa (joka tosin päättyy vasta ensi keskiviikkona). Nyt uusi innostuksen kohteeni on Mad Men, joka herkullisesta ja pirteästä ulkomuodostaan on myös erittäin surumielinen sarja. Kukaan ei tunnu olevan onnellinen.

Suvi Ahola kirjoitti taannoin Lauantaiesseessään, että sarjojen laatu alkoi kasvaa HBO:n myötä. Sen ei tarvinnut välittää mainostajista vaan se saattoi keskittyä mahdollisimman laadukkaiden sarjojen tuottamiseen tilausmaksujen turvin. HBO onkin kuin paraskin Joutsenmerkki: takuu laadukkaasta tavarasta. Hyvien, pitkien sarjojen juonia ja henkilöitä ehditään rakentaa paljon pidemmälle ja syvällisemmin, kuin mihin elokuvissa pystytään. Siksi parhaimpien sarjojen katsominen onkin kuin laaturomaanin lukemista. Se on ihana ajatus minun kaltaiselleni, helposti sarjoihin koukkuun jäävälle ihmiselle.

Tänään illalla amerikkalaiset näkevät Game of Thronesin kolmannen tuotantokauden päätösjakson ja huomenna sitä katsotaan Euroopassa. Itse aion katsoa sen poikkeuksellisesti vasta viikon päästä maanantaina, kun palaan Hollannista.

Lähdenkin viettämään Utrechtiin televisiotonta viikkoa.